Jos olen rehellinen itseäni ja teitä kohtaan, olen kärsinyt pienestä uupumuksesta kirjoittamisen suhteen. Uupumukseni on kumma sekoitus laiskaa luontoani ja jotain muuta. Hiukan kuin puussa kasvaisi hedelmiä alemmillakin oksilla, mutta jätän ne empimättä muiden ulottuville -ja kukaan ei moittisi minua, jos kurkottaisin niitä kohti. Siihen sekoittuu kärsimättömyyttä. Enkö edes voisi opettaa mietteeni juuret niille, joilla ei niitä ole! Ylpeyskö estää? Ei ylpeys, vaan mukavuudenhalu...
Sitten iskee mieleeni voimaton synnintunto. Ei ole näet niin, että alemmilla oksilla riippuvat hedelmät olisivat yhtään huonompia kuin kauimmaiset. Sen sijaan että haaveilen venyttäytyväni korkeammalle, saisin auttaa muita ja tehdä siten itseni hyödylliseksi.
Tunnettani kuvaa ehkä parhaiten haluttomuus kerrata.
