Minustakin hyvä, että ihmiset uskaltavat antaa kriittisiä arvioita politiikan sisältä.
Toki, tilanne on hankala, koska poliittinen järjestelmä on yhä omalla tavallaan oma suljettu maailmansa: missä määrin kyse on omaan kompasteluunsa pettyneen miehen valituksesta, missä mielessä hyvä kriittinen kuvaus poliittisen järjestelmän ongelmakohdista, sitä on hankala arvioida ulkoapäin.
Kyse on isolti siitä, arvostaako kriitikkoa poliitikkona vai ei (luottaako vai ei). Kun Tony Halme uhkasi aikanaan pistää edustajat ruotuun salissa (ja heittää heitä ulos salista), en kokenut sitä erityisen hyväksi tavaksi tuulettaa ummehtunutta poliittista puhetta. Enkä myöskään kun sahuri Hakkarainen otti junan Helsinkiin ja alkoi puhua suoraan ja rehellisesti.
Kansanomaisessa katsannossa mikä tahansa paskapuhe ja uhittelu on tervetullut poliittisesti epäkorrektia puhetta. Minusta taas (kuten olen poliittista korrektiutta puolustanut: termin positiivisestä määrittelystä käsin) poliittisen korrektiuden idea on kunnioitus poliittisen puheen ennalta-arvaamattomuutta kohtaan: "mikä tahansa" ei kuulu sanottavan piiriin, vain "koska sananvapaus". Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kannattaisin poliittista korrektiutta sen hymistelevässä mielessä, tai mekanismina säilyttää vakiintuneita valtarakenteita (perinteisten puolueiden vallan tasapainoa).
Kaipaan poliittista epäkorrektiutta, joka on samalla vastuullista. älyllisesti rehellistä ja jossa on käytetty kypsää poliittista arvostelukykyä. Kun taas en arvosta asioiden laukomista sitä mukaan kuin sylki sen suuhun tuo.
Noh, tarkoitukseni ei ole alkaa paasaamaan poliittisesta korrektiudesta. Ja toisekseen, edell. kappaleessa erittelemäni "valistunut" ja "vastuuton" epäkorrektius ovat melko hankalasti määriteltävissä objektiivisesti. Mutta Vapaavuoren ulostulo nosti tällaisia ajatuksia itsessäni.
--
Pohdin myös sitä, kuinka Vapaavuori nostaa esiin kritiikissään sekä patologiset narsistit että poliittisen järjestelmän. Molemmat. Kumpi on mätä ja missä suhteessa: järjestelmä, vai järjestelmässä toimiva yksilö?
Olen itse ajatellut, että kun yhteiskunnassa individualismi on niin keskeinen eetos, kuinka olisi ajateltavissa että politiikkaan yhteisiä asioita hoitamaan eivät nousisi juuri nämä yksilöt. Nämä, jotka markkinoivat itseään tuotteena; opiskelevat ja tekevät työtä vain sijoituksena itseensä; määrittelevät arvonsa toimijoina työ-toimijuuden kautta. Oletettavaa on, että myös yhteisien asioiden hoidossa nämä "yhteiset asiat" jäävät entistä enemmän oman CV:n varjoon. (Vaikka toki: maine ja kunnia on aina ollut keskeistä politiikassa).
Vapaavuori vetoaa hieman kliseisesti kansanomaisesti trendikkääseen narsismidiagnoosiin. En tiedä olisiko kannattanut. Veltto Virtanen diagnosoi vuosia sitten neljänneksen edustajakollegoistaan psykopaateiksi, todennäköisesti yhtä heppoisin perustein. Mutta yleisesti ajatellaan, että valtaa haalii tietynlainen ihmistyyppi; sellainen, jolle ei laajojen ihmismassojen näkökulmasta valtaa kannattaisi antaa. Kun taas ne oikeasti parhaat tyypit eivät ole valmiita kilpailemaan "narsistien", "psykopaattien" ja "A-tyypin persoonallisuuksien" kanssa.