Minua ei vaivaa sinänsä se, jos meillä on jokin uskonto. Olen pallotellut mielessäni, miten vaivattomasti moraalin kieli on muutettavissa poliittiseksi kieleksi, poliittinen taloudelliseksi ja taloudellinen kieli uskonnolliseksi, myyttien kieleksi. Olisi hyvä, jos meillä olisi tosi uskonto. Eräiden mielestä sanaa uskonto ei saa kieliopillisesti käyttää edellisessä mielessä! Yrittäkääpä siinä olla hengellisiä.
Kun edellinen tunnistetaan, luovutaan nominalismista. Maallistuneiden kansojen keskuudessa uskonnollisuus nykyään on välttämättä ainoastaan analogisessa suhteessa varhaisemman ajan uskonnollisuuteen, ja emme tunnista sitä, jos katsomme väärästä paikasta (eli sieltä, mistä se ennen vilkkui).
Minun puolustukseni uskonnolle on se, että on rehellisempää julistaa avoimeksi käsityksensä ja kutsua sitä uskonnoksi, kuin teeskennellä muille ja itselleen sen olevan fakta. Puhuttaessa esimerkiksi tieteellis-teknisestä maailmankuvasta on varmaan totta, että tieto eri aloilla on lisääntynyt, mutta se ei ole jakaantunut tasaisesti sen enempää kuin ymmärryskään. Siinä suhteessa on tieteellisiä maailmankuvia ja sitten on tieteellisiä maailmankuvia, eikä mikään maailman mahti erota niitä toisistaan kuin poliittisten kamppailujen voittajina ja häviäjinä. Struggle for politics. Lisäksi tietyt näkökohdat eivät muutu tieteellisiksi, koska niitä ei voida empiirisesti todistaa sellaisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi väittämä, että kärsimystä tulisi vähentää maailmassa. Jotkin taustaolettamat saattavat olla meille yksilöinä jopa niin itsestäänselviä, ettemme pysty edes kuvittelemaan, kun muut eivät jaakaan niitä. Oletamme esimerkiksi yleisesti ottaen, että muut eivät toivo meille sadistisia asioita. Se edellyttää luottamusta muihin (ja olettaman siitä, etteivät he ole sadisteja), sillä yhteistyö ilman luottamusta ei ole mahdollista. Näin perustavanlaatuiset käsityksemme muuttuvat sosiaalisiksi suhteiksi, suhteet käytännöiksi, käytännöt rakenteiksi, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Mutta ne eivät ole kaikille identtisesti samat, ja niiden totuus on ikään kuin arbitraarinen.
Kenties lähin vastine muinaisten uskonnolle olisi se diskurssien kokonaisuus, joka paisuisi nykyaikana ylitse muiden mahdollisten puhunnan ja ajattelun tavoille, ja joiden itsestäänselvyyksiin lapset kasvavat. Kukin voi tehdä diagnoosin sen luonteesta itsekseen, jos pystyy. On epäselvää pystyvätkö useimmat siihen, koska se merkitsisi jo määritelmällisesti siitä tietoiseksi tulemista laajamittaisesti, ja siten diagnosoidun ilmiön luonteen muuttumista arbitraariseksi, sen murenemista tai ainakin vakavaa hapertumista reunoiltaan.
MrKat, oliko Harari siis se kirjoittaja, josta mainitsit Antropologisen Etiikan ketjussa? Hän pöllii ajatuksiani, joten en voi sikäli kiistää hänen kiinnostavuuttaan.
