Toiseksi, peto, joka on oikeastaan kävelevä fallos koko olento, on yönmusta. Samaten kartanossa on musta palvelija (oletettavasti Ranskan siirtomaista), joka "on jo" yhyttänyt aatelisen naisen ja aiheuttaa tälle nautintoa. Tässä mielessä Pedon Vallassa (kuten elokuvan suomenkielinen nimi kuuluu) kommentoi myös ranskalaista kolonialistista/imperialistista perintöä, rasistista herran ja orjan rajankäyntiä. Kansakunnan hankalaa suhdetta oman historiansa tuottamaan "toiseen".
Ihan samaa rupesin miettimään. Jonkinlainen fantasia synkästä menneisyydestä. Tässä ajatuksessa vain itseäni häiritsee se, että se menneisyys ei ole pelkästään rumaa ja pelottavaa, vaan samanaikaisesti nautinnollista.
Musta palvelija oli jotenkin mielestäni myös hauska hahmo. Aina valmis kaikkeen. Elokuvassa myös sekoittuu jotenkin iloisesti kaikki mahdolliset genret. Esimerkiksi eräässä palvelijan ja aatelisen naisen kohtauksessa lapset oli piilotettu kaappiin, kun taas seuraavassa lapset olivat sängyllä ja pariskunta puuhasteli kaapissa. Kertakaikkisen hauska oivallus, jolle nauroin ääneen. Myös pedon touhottaminen sai välillä täysin koomisia piirteitä, ja tämä jollakin tavalla väärä menettely sekoittaa genrejä toi mielestäni elokuvaan uuden, entistäkin shokeeraavamman efektin. Itse mietin monessa kohtaa, että ei näin saa tehdä, olin suorastaan loukkaantunut.
Lisäys: nyt vasta ymmärsin mitä ajoit takaa tuolla koloniasmin perinnöllä... Joten ensimmäinen kappaleeni ei oikeastaan ole vastaus mihinkään sellaiseen. Rupesin vain miettimään, että edustaako peto mahdollisesti jonkinlaista "feodaalista petoa" ja se näytti minusta hieman ongelmalliselta tulkinnalta.
Luulen, että tuo sinun tulkintasi on aika elinkelpoinen. Vanha peto on henkitoreissaan ja elää enää jonkinlaisena haaleana ja impotenttina muistona Marthurinin hahmossa. Mutta peto on tullut takaisin... Tällä kertaa ehkä jäädäkseen?
Niin, viittasin Ranskan myrskyisään siirtomaahistoriaan: Algeria, Martinique, jne., ja sitä kautta ranskalaisten ongelmalliseen rodulliseen historiaan. Ei niin, että Peto symboloisi
nimenomaan tätä, vaan että Peto symboloi
myös tätä.
---
Kävin eilen katsomassa elokuvateatterissa Coen-veljesten uuden iloluontoisen satiirin 1950-luvun Hollywoodista,
Hail, Caesar!.
Elokuvaa on ylistetty sen näyttelijävalinnoista ja yksityiskohtia vilisevästä kuvauksesta aikakauden elokuvabisneksestä - ja tässä mitä tutumpi tuo puolen vuosisadan takainen maailma on, sitä enemmän yksityiskohdat ja vitsit muuttuvat näkyviksi.
Itse olin hieman pöllämystynyt siitä, kuinka epäkoherentti ja vailla keskipistettä
Hail, Caesar! on. Keskiössä ovat Coenien rakastamat kielelliset ja visuaaliset vitsit, sekä huvittavat ristiriidat. Erityisesti nauretaan ajan Hollywoodin pakonomaisen eskapistiselle tavalle puhua kaikesta muusta paitsi siitä mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Tästä johtuen filmataan lännenelokuvia ja musikaaleja, stepataan ja lauletaan, ja tehdään ekskursioita mahdollisimman kaukaiseen historiaan - kuten antiikin Roomaan, johon elokuvan nimi viittaa. Keksittyjen (ja täysin absurdien) elokuvien kuvauksissa vieraillaan tämän tästä ihastelemassa menoa ja meininkiä.
Tämän värikylläisen ja oikeasta maailmasta täysin vieraantuneen ilkamoinnin lisäksi hauskinta
Hail Caesar!:issa oli minusta se, kuinka ajan "red scare", kommunismin pelko, puettiin kuvaksi ja ääneksi. Paljastanpa, että ameriikkoihin emigroitunut Frankfurtin koulukuntaan kuulunut filosofi Herbert Marcuse on keskeinen hahmo tarinassa.
Kun roolitusta ja näyttelijöiden antaumusta on kehuttu, niin itseäni puolestaan häiritsi kuinka pinnallisiksi piipahduksiksi monet roolit jäävät. Esimerkiksi Scarlett Johanssonin "merenneito" tuntuu olevan olemassa vain yhden vitsin vuoksi.
En ole varma onko
Hail, Caesar! yhden katsomiskerran iloluontoinen elokuva, vai useista katsomiskerroista hyötyvä kavalkadi rikkaita yksityiskohtia.
Arvosana:
6/10
