Historian yksityiskohtien taju on se metodologisesti vaikein palikka. Se on vähän kuin kuvailisimme vastauksena kysymykseen, miten auto toimii, sanomalla sen päästelevän ääniä vruumvruum ja pyörivän eteenpäin. Vaikka se olisikin näennäisesti vastauksena oikea, ei vastaus kertoisi juurikaan kohteen anatomiasta (meillä ei olisi 'karttaa' siitä, enkä tarkoita vain tieteellisyyden kriteerit täyttävästä 'tieteen kartasta'). Kun puhumme ihmisen biologisperäisestä ja yhteiskunnallisesta, ympäristöstä omaksutusta causasta, ei oikeastaan mitään erottelua ole vielä tehty paitsi näennäisesti. Tämä on yhteiskuntatieteen -niin sanotun yhteiskuntatieteen- kova ongelma. Tätä ongelmaa kömpelösti joskin epäilemättä vilpittömin aikein lähestyivät sellaiset sosiobiologian nimet toisen maailmansodan jälkeen kuten Desmond Morris ja Edward Wilson. Diagnoosi voi alkaa vasta, kun ensin tunnistetaan väärät diagnoosit. Ne ovat hyödyllisiä, niiden avulla voidaan oppia jotain tutkittavasta ilmiöstä haarukoimalla, mitä se
ei ole, mitä se
ei pidä sisällään. Tietyssä mielessä voitaisiin sanoa, että historia on pitkälti väärinkäsitysten historiaa. Ellei näin olisi, tavoittelemamme olisi kerran pystytetty, ja me vain yrittäisimme etsiä reittiä takaisin menneeseen. Pidän sellaista ajatusta harhaisena.
Toisin sanoen: ellei mitään mallinnettua ratkaisua voida antaa, on ainakin mahdollista osoittaa virheelliset mallit virheellisiksi, tai on mahdollista osoittaa tarkemmin niiden käyttötarkoituksen rajat. Sitä ei voida pitää tieteenfilosofisesti täysin arvottomana projektina.
Jos siis ihmettelette, mitä varten jaarittelen, johtuu se haluttomuudestani hypätä yli vaiheita. Ongelmani koskee kiinteästi metodologiaa, enkä varmuudella tiedä miten etenisin siinä. Tutkimusongelman muotoilu ei ole siten täysin erillinen metodologiasta kuin joskus erheellisesti tulkitaan. Hämmästykseni siitä, miten yhä liki toistasataa vuotta Darwinin teoksen (ja kaikkien sitä tukevien todisteiden!) jälkeen lajimme on kielellisesti ja ajatuksellisesti täysin solmussa eläinten kohtelemisen oikeutuksesta, on luonteeltaan
heuristista. Esimerkiksi pidän liki käsittämättömänä, että kristilliset instituutiot edelleen toimittavat meillä uskonnon virkaa, kun kaikki judeokristillisen tradition olettamat ja teesit on käännetty aikaa sitten nurinniskoin. Kristinuskon funktio näyttäisi irronneen täysin faktoista. Analogisesti sosiaalidarwinismin aatteellinen perintö irtosi heti evoluutiobiologian varhaisesta teoreettisesta sisällöstä, ja muodosti oman poliittisen funktionsa. Ikäänkuin tiede ja uskonto luovat rinnalleen välittömästi niistä irralliset pseudotieteen ja pseudouskonnon, siis niiden sosiaaliset reflektiot käsitteellisesti määritellystä sisällöstään. Samaan aikaan kielemme rakentuu edelleen ihmisen ja eläimen väärään dikotomiaan, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan tiedon muodostumissa ja yhteiskunnassa sitten 1700-luvun lopun. Tulen välipäätelmään, joka koskee kieltä:
1) Tietyt* käsitteelliset rakenteet kielessä säilyvät ja vaikuttavat ajatteluun huolimatta niiden sisäisestä epäjohdonmukaisuudesta ja
2) toiset* käsitteelliset rakenteet syntyvät ja vaikuttavat ajatteluun huolimatta siitä, että ne ovat sisäisesti epäjohdonmukaisia.
*Mahdollisesti kyseeseen voisi tulla jokin yleistettävissä oleva kvaliansa termejä ja laajempia ilmaisun muotoja, joita käytetään käsitteellisessä mielessä epäjohdonmukaisesti. Se johtuu käyttöyhteyksien moninaisuudesta, joita ei voida palauttaa johdonmukaisesti itse termiin. Siitä seuraa käsitteellisen ykseyden näköharha. Olen käyttänyt aiemmin esimerkkinä sanaa 'inhimillinen', jolla on kaksoismerkitys sekä puolusteltaessa epäarvon laatinutta ('erehtyminen on inhimillistä') että ilmaistaessa tavoiteltavaa arvoa ('inhimillisyys vaatii, että...'), vaikka käytännöksi laadittu epäarvo ja tavoiteltava arvo olisivat ristiriidassa keskenään l. sanaa käytettäisiin funktionaalisen valheellisuuden täyttämiseen. Tällöin arkikieli on täysin ristiriidassa tieteeseen liitetyn totuudellisuuden vaatimuksen kanssa. Eläimen kielellinen käyttötarkoitus ei palaudukaan biologiaan tai etologiaan, vaan eläimen käyttöarvoon
inhimillisen hyödyn välikappaleena ja absoluuttisen vallankäytön kohteena tuotantosuhteissa. Siten termi ei itse asiassa viittaa tavanomaisessa käytössään biologiseen eläimeen, vaan osana laajempaan valtapoliittiseen diskurssiin. Se on sanana hiukan samantyyppinen kuin 1800-luvun neekeri, joka tosin periaatteessa olisi ihminen, paitsi että näkökohtien vallitessa oli mielekkäämpää puhua neekereistä selkeän eron tekemiseksi. Sanan ongelmana ei toki ollutkaan, että se viittasi tummaihoisiin ihmisiin, ellemme pidä jotenkin ongelmallisena viitata ihmisiin, joilla on tumma iho. Edellisen logiikan mukaisesti eläin on moderni neekeri, ja siksi eläimen ja ihmisen dikotomiaan kajoamista pidetään kyseenalaisena tekona.
Dikotomiasta ei seuraa, että sarvikuonoja ei tulisi sekoittaa eläinten kategoriaan sen vuoksi, että niille on kehittynyt sarvi, tai ettei delfiinejä tulisi sekoittaa eläimiin siitä syystä, että ne kommunikoivat kaikuluotaimen kaltaisella tekniikalla. Asia on juuri päinvastoin: eurooppalaisen imperialismin aikakaudella ihmisen kategoria käsitti ennen muuta valkoihoiset eurooppalaiset, ja keskustelua käytiin pikemminkin afrikkalaisten oletettavasta ihmisyydestä tai rodullisesta lähisukulaisuudesta varsinaisiin ihmisiin, joita noiden 'villien' katsottiin läheisesti muistuttavan. Ihmisen poikkeuksellisuus kuuluu sille lajina, mutta siitä ei kuitenkaan seuraa, että älyllisesti heikkolahjaisia ihmisiä tulisi kohdella eläiminä. Argumentti siis koskee lajia, mutta johtopäätökset yksilöitä**. Rachels kuvaa mainiossa kirjassaan (Rachels, James; Created from Animals: The Moral Implications of Darwinism) traditionaalisen moraalin luonnetta seuraavasti (97):
We can therefore see that Hume was both right and wrong. His point about the logical difference between factual and evaluative judgements may have been correct. But he was surely mistaken to think the point 'subverts all the vulgar systems of morality' - among which he included the moral system based on traditional religious ideas. Traditional morality is not subverted because in fact it never depended on taking the matching moral idea as a strict logical deduction from the image of God thesis or the rationality thesis. Ei-eläimen määritelmä sisältää ei niin yllättäen kaikki ihmisen lajille ominaiset piirteet, ja jos se suinkin kävisi päinsä, tekisi niin peukaloineen päivineen. Käytäntöjen määrittyminen yksilöiden kohdalla ei tosiasiallisesti noudata noiden piirteiden puuttumista tai vaihtelua, vaan lajia. Siitä että argumentointi tosiasiallisesti ei noudata ominaisuuksia vaan lajia, seuraa muitakin ongelmia. Kognitiiviset tutkimukset ovat osoittaneet siat sosiaalisesti ja kognitiivisesti koiria herkistyneemmiksi eläimiksi, mutta siitä huolimatta siat ovat tuotantoeläimiä, ja toisin kuin koirat länsimaissa, niiden tehtävänä on luovuttaa ruumiinsa ihmisen ravinnoksi teuraseläimelle tyypillisissä olosuhteissa. Kyse ei ole pelkästään siitä, ettei meillä ole johdonmukaisuutta ihmis- ja ei-ihmiseläinten kohtelun suhteen, vaan meillä ei ole johdonmukaisuutta edes ei-ihmiseläinlajien välisessä kohtelussa. Se johtuu hyvin yksinkertaisesta syystä: esitetty argumentti -ominaisuudet- ei ole tosiasiallinen kohtelun määrittävä seikka, vaan kohtelun määrittää ihmisen itsensä rakentama valtasuhde. Valtasuhde ihmislajin sisäisesti rakentuu konfliktien ja yhteistyön kautta, koska ihmisryhmät kykenevät pääsääntöisesti vastustamaan toistensa ylivaltaa ainakin jonkin verran, ja siitä seuraavia käytännön ongelmia kutsutaan politiikaksi. Tuotantoeläimet taas ovat n:nnen polven orjia, joiden vartalot on jalostettu lihan tuottamisen tarpeisiin, niillä ja niiden jälkipolvilla ei ole kuin objektiasema ruumiinjalostuksessa. Siinä mielessä ne ovat aidosti kirottuja, ja inhimillinen ratkaisu -mikäli sanaa sopii käyttää tässä yhteydessä- olisi lopettaa ne sukupuuttoon.
Mitä neekereihin tulee, olen täysin vakuuttunut, että sellainen kategoria voidaan rajaamalla luoda samaan tapaan, kuin rajaamalla luodaan kategoriat keltainen, punainen ja sininen. Se ettei olisi olemassa (tarpeeksi selkeästi rajattavaa) ryhmää ihmisiä, joita voitaisiin kutsua 'neekereiksi', ei ole lainkaan varsinainen ongelma tässä kohdin. Ongelma liittyy siihen, miten kielellisiä kategorioita
tosiasiallisesti käytetään. Wittgenstein kehottaa luopumaan ennakkoluuloista, ja katsomaan (en muista alkuperäistä saksalaista sanaa, jota W. tässä kohdin käyttää) tilanteita, joissa kieltä käytetään, kielen tosiasiallisia yhteyksiä muuhun toimintaan.
**Vanhin tunnettu traditio aiheesta lienee abrahamilainen kehyskertomus ihmisen alkuperästä, joka jakautuu lähtien Aatamista ja Eevasta erilaisiin lahkoihin ja moraalisessa kentässä toisistaan poikkeaviin ryhmiin. Lajia ja sukulinjoja ei erotella toisistaan, minkä vuoksi Jumalan viha koituu kulloinkin eri sukupolvien ylitse yksilöiden rikkoessa Jahven käskyjä. Synnin ei tällöin ajatella rajoittuvan vain yksilöihin, vaan kulkeutuvan verenperintönä.