Hyvä näin, odottelen mitä tuleman pitää... ja samalla kirjoitan epäkoherentteja kommentteja sikäli kuin yritän tarttua joihinkin mielleyhtymiin.
Tallennan ja jatkan tarkasteluani. Arvelisin muuten noin sivumennen, että Heidegger pelästyi omaa nihilismiään enemmän kuin teknologiaa. Siksi aloitin kysymällä: keitä me olemme?
Heiddeger kirjoitti että ihmisellä ei voi olla essentiaa, ihmisellä on eksistenssi. Tai, että ihmisen essentia on oleminen. Tätä ihmisen olemusta hän jäljitti filosofiallaan. Ja hänen huomionsa on juuri se, että ihminen kysyy "kuka minä olen" (tai "keitä me olemme?") eikä suinkaan mitä me olemme. "Kuka" ja "mikä" ovat eri asia.
Terminologinen selvennys -antropomorfismi viittaa ihmisenkaltaistamiseen. Teesini mukaan ihmisen tapa katsoa maailmaa muuttaa sitä, mutta vaikutussuhdetta ei ymmärretä tai ole ymmärretty kovin hyvin.
Luen mieluusti miten esität tämän antropomorfismin: Heidegger nimenomaan katsoi nimittäin että vasta kartesiolainen subjekti saavutti "antropologisaation". Että "cogito ergo sum" on metafysiikan subjektivikaation vallankumous. Hän kirjoittaa että vain modernilla on maailmankuva, vain moderni ihminen tekee maailmasta kuvan, jota itse ylläpitää aktiivisesti, tehden sitä jatkuvasti turvalliseksi itselleen.
Hyvä että annat Heideggerille tilaa, sillä metodisesti häpäisen alituiseen kuolleita miehiä, eikä Heidegger ole edes niistä tutuimpia (sikäli kuin elottomien ruumiiden kanssa keskustelu on tutustumista). En tietenkään ole ajatellut mitään
valmiiksi, vaan ajattelen siten kuin ajatukset prosessina kehkeytyvät. Niinpä se mitä esitän 'mielipiteinäni' ovat hyvässä lykyssä keksintöäni tältä istumalta ja hylkään ne mahdollisesti huomenna. Näine varoituksen sanoineni -joita muuten yksikään oikeusistuin ei hyväksyisi selityksestä- ajattelin mainitsemiani rajoja. Rajan käsite on tärkeä eri syistä:
Ensinnäkin kun puhun järjestelmästä ja ympäristöstä, niitä erottaa toisistaan raja*. Ajattelemme: tämä ja tämä on ihmisen järjestelmä, tämä ja tämä yhteiskunnan järjestelmä koostuu näistä osajärjestelmistä, jne. Järjestelmä ei ole ympäristönsä, eikä se tunnista itseään ympäristönsä kautta. Edellinen huomio on tärkeä myös aiheen kannalta, sillä kuten lyhyesti esikopernikaanista eurooppalaista maailmankuvaa kuviolla jäsensin, siihen kuului tiettyjä rajoja. Vaikeampi on sanoa mitä nuo 'tietyt rajat' olivat tai ovat -tyydyn esittämään niitä koskevia valistuneita mielipiteitäni- mutta en jaa Heideggerin (tai oikeammin Heideggerin kuolleen ruumiin) käsitystä siitä, ettei ihmisillä olisi ollut maailmankuvaa ennen kartesiolaisuutta. Eksplikoinnit tosin antavat vihjeitä, miten tilanne muuttui, ja mistä kiisteltiin. Historian tietoni ovat tältä osin ohuet.
Kun lapsi syntyy, se ei kunnolla erota itseään ympäristöstä. Mikäli muistinvarainen käsitykseni on oikea, vastasyntynyt ymmärtää psykologisin termein kuvattuna itsensä osaksi äitiään. Se on ihmisen kehityshistorian ensimmäinen vaihe sen jälkeen, kun kehittyvä lapsi irtoaa fyysisesti istukan ja kohdun muodostamasta biologisesta järjestelmästä ja syntyy.
Oma käsitykseni uuden ajan murroksesta perustuu ajatukseen, että rajat vedettiin uusiksi ja ihminen
nousi esikopernikaanisessa luonnonjärjestyksen kuviossani** fyysisen maailman herruuteen. Turvallisuutta ylläpiti kaikkivaltias Jumala, mutta viime kädessä koko maailma oli ihmistä varten (Kuten Jumala oli sen luonut), ja ihmisen katse perusti sallitun ja ei-sallitun rajan 'ympäristön' ja ihmisen väliin. Tosin ihmistä rajoitti edelleen materiaalinen, alhaisempi luonto, mutta joka tapauksessa hänen Jumalalta saamansa hengen piiriin kuuluvan
järkensä avulla nousi järjettömien luonnonkappaleiden (=kaikki muut paitsi ihminen itse) yläpuolelle. Ihmisen vastuu rajoittui viime kädessä vastuuksi Jumalaa kohtaan. En tiedä onko Heidegger maininnut Darwinin merkitystä filosofian historiassa (se vasta kiinnostaisikin, kun ottaa huomioon Heideggerin itsensä todistaneen yhden vulgaaridarwinistisen kokeilun totaalisen moraalisen konkurssin läheltä). Darwinin vaikutus oli kenties suurempi kuin koko uuden ajan filosofian, riippuen katsannosta: kopernikaanisen vallankumouksen kirkko viime kädessä pystyi kohtaamaan, sen sijaan yhteinen kehitys muiden eläinten kanssa vailla järjestystä ja hierarkiaa on merkinnyt modernin uskonnon jakautumista mielettömiin totuudet kieltäviin pikkulahkoihin ja metaforiseen obskurantismiin pakeneviin valtakirkkoihin. Kilpailevat (sic) sosiaalidarwinistiset näkemykset katsannossani ovat suoraa seurausta tuon esidarwinistisen metafysiikan romahtamisesta.
Nivoakseni edellisen lyhyesti aiheeseeni, ihmiset hahmottavat todellisuutta rajausten kautta ja tarvitsevat rajoja kyetäkseen lainkaan toimimaan. Väitän, että käsitteellisiä, yhteiskunnallisia ja totunnaisen moraalin rajoja on piirretty virheellisiin paikkoihin ja väärällä tavalla. Jos käytetään totunnaisia (ihmisen) järjestelmien ja ympäristön (järjestelmien) välisiä dikotomisia rajoja, saatetaan havaita
-Ihmisten rakentamasta ja ihmisistä koostuva järjestelmien summa (toinen vakiintunut erottelu on luonnonesine/kulttuuriesine) muodostaa ikäänkuin erillisen elimistön Maassa, ja sen suhde ympäristöönsä on ekstraktiivinen. On hyvä pitää mielessä, että puhun järjestelmistä jossain määrin sopimuksenvaraisina käsitteinä, ja niiden kielellinen oikeutus riippuu vaihtuvista funktionaalisista näkökohdista
-Erillisyys on näennäistä funktioiden suhteen, koska selviämisen ja kukoistamisen vietit esiintyvät niin ihmisten kuin muiden eläinten yksilötasolla
-Ihmisen muodostama 'luonto' ei ole erillinen, vaan vuorovaikutussuhteessa muihin järjestelmiin, ja itse asiassa ihmisen elimistö itsessään on eräs biologisen järjestelmän (sen alajärjestelmien) ilmaus
-Nousee analyysin kysymys, mitä on pidettävä järjestelminä ja miten edelliset huomiot pitäisi suhteuttaa siihen, että evolutiivisesti ihminen on ilmentynyt yhtäaikaisesti muiden lajien kanssa, ei ajallisuudesta erikseen
-Jos ihminen on kaiken mitta, tarkoittaa se historiallisesti eripitäviä mittaustuloksia, ja aiemmin mainitsemani amnesia koskee myös aikaisemmin lausuttua kieltä ja ymmärryksen laatua
No, voisin jatkaa kysymysten listaa mielivaltaisen pitkäksi. Olennaista on ymmärtää, että rajat eivät ole pelkästään oletettujen fyysisten järjestelmien välisiä, vaan käsitteellisiä. Meillä ei edes ole mitään koherenttia suhdetta ei-ihmiseläimiin. Kiinalaiset rakentavat kloonaustehdasta ja syövät koiria samalla, kun me syömme sikoja ja keskustelemme, pitäisikö joillekin spesifeille lajeille antaa laajennettuja legaalisia oikeuksia. Kuva on niin pahasti kaleidoskooppinen, että se itsessään käy todistuskappaleena epäkoherentista ajattelusta. Ihmisen vain ei toistaiseksi ole tarvinnut oman olemassaolonsa ehtojen puitteissa siirtää katsetta omasta navastaan kauemmas, mikä tarjoaa hedelmällisen maaperän tarkastella sen seurauksia. Se oli Descartesin kuolemansynnin, jota ei saa anteeksi minulta: katse ihmisestä pois oli instrumentaalinen, se kysyi, mitä hyötyä tuosta ja tuosta on minulle ja kaltaisilleni. On olennaista, millä kriteerein valitsemme kysymyksemme. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin.
*Laajasti, myös lingvistisessä mielessä. Raja on merkittävä abstraktio, jota en käsittele nyt erikseen. Matematiikassa käytetään termiä 'lim'. Myös käsitteiden välissä on rajoja, vaikkakaan ne eivät ole pysyviä tai varmoja. Aiheeni puitteissa antropologisessa ajattelussa rajat muuttuvat maailmankuvallisesti, ajallisesti. Esimerkiksi Descartesin käsitteellisten rajojen mukaan eläinten leikkely elävältä niiden kiljuessa kauhusta oli antropomorfismi, joka osoitti tavallisen rahvaan tietämättömyyttä yleisön kokiessa kauhun ja empatian tunteita. Onko siis makuasia, sanoisimmeko Descartesin vai rahvaan ymmärtäneen käsitteelliset rajat asioiden merkityksistä oikein, tai onko asia edes ratkaistavissa puhumalla käsitteistä?
**Saatan tarvita uuden kuvion.
