Kirjoittaja Aihe: Antropologinen etiikka  (Luettu 130246 kertaa)

Laika

  • Vieras
Antropologinen etiikka
« : Ma 30.11.2015, 02:47:03 »
Hahmottelen seuraavassa luonnokseni antropologiselle eetokselle sen perusprinsiipit, historiakäsityksen ja ihmisen roolin paremman nykyisyyden rakentamisessa. Toivon mukaan pystyn hengennälkäisen hurskasteluni lomassa tuomaan pöytään jotain muille. Minulla on useita linkkejä hypoteettisen ajatuskulkuni tueksi, mutta en ala hakea niitä erikseen rajoittaakseni tällä erää työmääräni synteettisempään luonnosteluun.

Keitä me olemme?

Perustan ajatuksen jaetuista käsityksistä sille tosiasialle, että ihmisen muisti lajina* on kapea ja käsitys ympäröivästä todellisuudesta on yhteydessä sen kapeuteen. Yksilön sitäkin kapeampi. Eri aikoina maailmankuvalliset vallankumoukset ovat muuttaneet myös ihmisen käsitystä osana laajempaa biosfäärin kokonaisuutta, ja väitän, että riippumatta teknisestä ja käsitteellisestä kehityksestä tuo yhteys, sen sijaan että se olisi katkennut muuhun biologiseen luontoon, on ymmärretty virheellisesti. Johtuu ihmiselle lajityypillisestä egosentrismistä, että sen käsitykset ovat vaihtuneet tietyssä järjestyksessä. Tärkein siirtymä tapahtui ns. kopernikaanisen vallankumouksen myötä, joskin joudutaan asettamaan varaus historiasta eritahtisena ja kantavien maailmankatsomuksellisten ideoiden vaihtelevasta läpäisevyydestä. Itse asiassa kopernikaaninen vallankumous on mahdollista ymmärtää edelleen käynnissä olevana prosessina, joka ensin läpäisi tekniset löydöt, ja jonka filosofiset implikaatiot ovat edelleen paljolti toteutumatta. Edellinen huomioon ottaen ei ole mitään ihmeellistä premississä, jonka mukaan myöhemmät käänteet käsityksissä universumin rakenteesta, evoluutiobiologisista löydöistä ja sellaisten kauaskantoisten joskin vaikeasti hahmotettavien paradigmojen kuten Humen induktionistisen kausaalisuhteen kritiikki ovat edelleen laajalti tiedostamatta suuren yleisön keskuudessa. Näin on asian laita myös ns. jälkiteollisissa maissa, ja tiedollisen pääoman puuttuminen köyhemmissä maissa mahdollistaa muinaistenkin maailmankäsitysten samanaikaisuuden kuten profetiat, apokalyptisen aikakäsityksen, (maagiset) moraalijärjestelmän kuvaukset ja sotakulttien olemassaolon rinnakkain post-kopernikaanisten ideoitten ja kulutuskulttuurin (joista kulutuskulttuurilla ei ole oikeastaan mitään filosofista yhtymäkohtaa ensin mainittuihin, huom.) kanssa.

2) Historian eritahtisuuden lisäksi ihmiskunnan historiallinen muisti on luonteeltaan traumatisoitunutta. Lajimme polveutuu ajoilta, jolloin anarkinen ja epäinstitutionalisoitunut järjestys siirsi turvattomuuden ja väkivallan trauman myöhemmille sukupolville, ja trauma itsessään periytyy aina esi-ihmisiin asti. Ihmisen sopeutuvuuteen lajina kuuluu katastrofin mahdollisuus, joka vaihtaa yhteisöjen tasapainotilan vihamieliseksi ulkoista tai psykologisesti ulkoistettua uhkaa kohtaan. Huolimatta konfliktien entistä paremmasta julkisesta näkyvyydestä yksilöiden kannalta katsottuna suurten konfliktien määrä maailmassa on vähentynyt viime vuosisadalla merkittävästi (en toki pyri vetämään ekstrapolaatiota edellisestä, eli näkemykseni historiallisista prosesseista ei ole teleologinen). Ihmisyhteisöjen tasapainotilat selittävät normaaleina pidettyjen ihmisten yhteistyöhalun äärimmäisiin tekoihin, ellei uhkia pystytä reflektoimaan vuorovaikutussuhteiden tuloksena yksilön omaan käyttäytymiseen. Tästä tullaan siihen tärkeään seikkaan, että

3) Ympäröivän maailman ymmärtämisessä on keskeistä sen yhdistyminen sisäiseen reflektioon ja antropologiseen ymmärrykseen ihmisestä osana laajempaa ekologista järjestystä ja ihmisestä sekä lajina että yksilönä (joskin eri mielessä) prosesseina. Ihmisen aiheuttamat muutokset koko biosfäärin piirissä tulee nähdä kokonaisjärjestelmän tasapainotilaa muuttavina tekijöinä riippumatta siitä, ovatko muutokset lajimme näkökulmasta positiivisia vai negatiivisia. Järjestelmätason tarkastelussa mainittuja muutoksia on mahdollista tarkastella ilman arvostelmia, mutta arvostelmat ovat mukana tarkasteluissa implisiittisesti. Egosentrinen näkökulma ei riitä ymmärtämään muutoksen luonnetta, koska se perustuu virheelliseen maailmankäsitykseen ihmisestä ei vain universumin fyysisenä vaan myös hengellisenä keskipisteenä ennen kopernikaanista vallankumousta. Antropomorfisoituneet uskonnolliset liikkeet eivät vastustaneet käsitystä Maasta aurinkoa kiertävänä kappaleena fysikaalisista syistä, vaan selitysmalli uhkasi ihmisen erityisasemaa universumissa sen hengellisenä keskipisteenä. Mainittu antropomorfismi on erotettava luovasta antropomorfismista, joten nimeän sen hierarkiseksi antropomorfismiksi (tai jos niin halutaan, hierarkiseksi egosentrismiksi). Luovan antropomorfismin ensimmäinen kausi ajoittuu ns. totemistisiin kulttuureihin, joissa erilaiset luonnonhenget olivat vuorovaikutussuhteessa ihmiseen (jätän totemististen kulttuurien tarkastelun tässä vähälle huomiolle, koska niiden filosofisia käsityksiä on vaikea hahmottaa ajallisen etäisyyden vuoksi, ja niiden tunteminen ei ole kovin välttämätöntä tarkastelussani). Välinesuhde luontoon joka tapauksessa nousee kukoistukseensa viimeistään uuden ajan eurooppalaisissa kulttuuripiireissä, joissa mekanisoiva katse tuottaa valtavasti uusia käsitteistöjä ja välineitä manipuloida ympäröivää maailmaa, ja johtaa lopulta massatuotantoon ensimmäisissä esiteollistuvissa maissa. Tämä on tärkeää eurooppalaiselle ihmiselle, koska olemme ohittaneet massatuotannon välttämättömän vaiheen oman materiaalisen hyvinvointimme saavuttamiseksi, ja järjestelmä on kääntymässä itseään vastaan merielämän tuhoutumisen, ilmakehän saastumisen, metsien häviämisen, massasukupuuton, (esihistoriallisista ravitsemusvieteistä johtuvien) elintasosairauksien ja skitsofreenisen (luonnonesine/käyttöesine-dikotomiasta seuraavan) eläinsuhteen myötä, muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Kopernikaanisen vallankumouksen ohella tärkein maailmankuvallinen mullistus alkoi Darwinin lajien syntyä käsitelleestä teoriasta 1800-luvulla. Puhutaan siis nykyisen evoluutiobiologisen käsityksen alkamisesta, jonka varhaisvaiheita aatehistoriallisesti katsottuna elämme nyt. Tässä on nähdäkseni jotain merkillistä: jo Aristoteles luokitteli lajeja systemaattisesti, ja kesti liki parituhatta vuotta ennen kuin ihmisen yhtymäkohdat muuhun luontoon tulivat vakavan tutkimuksen kohteeksi. Ennen kaikkea meidän tulee oivaltaa, että edes Darwinin ajan luonnosmaiset ideat biologisesta järjestyksestä eivät ole filosofisessa mielessä läpäisseet suurta yleisöä. Darwinistisessa vallankumouksessa tapahtui merkittävä takaisku miltei samoina vuosikymmeninä Darwinin julkistettua tuloksensa. Syntyi vääristyneitä linjauksia, jotka korostivat kilpailua vastoin modernin biologian tieteellisiä käsityksiä, ja luonnollisena pidetty (myös hengellinen) maailmanjärjestys ilmaistiin sosiaalidarwinistisissa liikkeissä ja niiden antiteeseinä nousseissa (Darwinin yhteydessä unohdetaan Propotkinin nimi -ei kuitenkaan enempää evoluutiobiologisesta aatehistoriasta) marxistisissa liikkeissä. Näiden ideologisten painajaisten väliin jää koko joukko muita yhteiskunnallisia kehityslinjoja. Olen tietoinen kyllä ääriviivamaisesta esityksestäni, ymmärrettävästi tuhansien vuosien historian kattava kuvaileminen ei ole mahdollista typistetysti edes vaatimattomien kokonaistietojeni veroisella kuvauksella. Edellisessä tunnustuksessa ovat samalla mukana paradoksaalisesti antropologisen etiikan teesit, sillä ihmisen kollektiivisen muistin merkinnät alkavat verraten myöhään ja niiden reliabiliteetti paranee vähitellen vasta modernin tutkimusetiikan myötä.

Lähetän ensimmäisen kirjoitukseni aiheesta ennen kuin ehdin edes paneutua pitäisi-kysymyksiin. Pidettäköön edellistä lähtökohtien kartoituksena myöhemmälle työlle. Saa kommentoida ken haluaa, tosin toivon että keskustelu pysyy jotenkuten hahmottelemieni teemojen ympärillä.

*Terminologiani on puutteellinen, vrt. 'kollektiivitajunta', tai 'yliyksilöllinen jälki'
« Viimeksi muokattu: Ma 30.11.2015, 03:28:12 kirjoittanut Laika »

wade

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #1 : Ma 30.11.2015, 23:49:06 »
Hmm, tekstisi on hieman hankalaselkoinen; itse en ainakaan tajua ihan täysin mitkä ovat pääasialliset pointtisi. Haluan kuitenkin lisätä, että yleensä kyllä olen ymmärtänyt kirjoittamaasi... eli ehkä nyt pointtisi on hankalampi, tai ehkä olet kirjoittanut väsyneenä.

---

Mutta mieleeni tulee kirjata tähän, että Heideggerin mukaan kartesiolaisen käänteen myötä tapahtui metafysiikan antropologisaatio, maailman kuvaksi muuttaminen. Descartesin ego cogito - Kant - Nietzsche; tätä linjaa pitkin kaikki mikä maailmassa on redusoidaan representaatioon ja tahtoon. Ts. tämän ajattelevan minän vaatimus on koko maailma on saatava inhimillisen asemoinnin kohteeksi.

Antropologisaatio varmisti, että ihminen kohtaa vain sen, minkä on valmis kohtaamaan: koska se halusi redusoida kaiken olemisen representoitavaksi omassa kognitiossaan. Heidegger näki teknologian juuri tämän välineellisen ja antroposentrisen kehityksen todellisuudeksi. Kaikki olevainen muunnettiin raaka-aineeksi ja maailma siten pelkäksi raaka-ainevarastoksi.

Tässä tavassa hahmottaa maailmaa ihmisen oma tehtävä oli paljastaa maailma raaka-aineena; ja Heidegger pelkäsi teknologiaa, koska näki että sen hallitsemassa teknonihilistisessä maailmassa on suurin vaara sille, että ihminen itse valahtaa entistä vahvemmin vain osaksi itse kognitionsa kautta luomaa raaka-ainevarastoa.

---

Eräs toinen ajattelija (en jaksa edes nimetä kun aina jauhan hänestä) piti moderniin siirtymistä merkityksellisenä, kuten Heidegger. Hänen mielestään modernissa koko ymmärryksemme olemisesta muuttuu, ja taustalla on kolme merkittävää murrosta. Näistä yksi on kopernikaaninen käänne, johon Laika viittaa(t). Se merkitsee tieteellisen maailmankuvan nousua. Toinen murros on uskonpuhdistus, jonka myötä yksityisen omaisuuden takavarikointi vei tietyltä ihmisryhmältä omaisuuden (ja sitä kautta aseman maailmassa), mutta myös loi pohjan kapitalistiselle vaurauden muuttamiselle pääomaksi työvoiman avulla. Kolmas murros on Amerikan löytäminen. Se kuvaa tapaa, jolla ennen loputtoman laaja ja totaliteetissaan tuntematon Telluksemme alkoi alistua ihmisen tunnettavaksi ja tiedettäväksi. Samalla maailma kutistui merkittävästi, ja sen mittasuhteet oli alistettavissa ihmisen tietämiselle.

Näissä kaikissa murroksissa kaikki ilmiöt menettivät kestävyyttään ja pysyvyyttään. Vapaus alettiin redusoida tahtoon, omaisuus työtä tekevään subjektiin ja meille ilmenevä maailma kogn. rakennelmaksi. Nämä kaikki ovat taustalla, kun modernissa tapahtuu Nietzschen (mutta myös Hegelin häntä ennen) julistama jumalan kuolema. ANtroposentrisyys tarkoitti, että ihminen tahtoineen on kaiken mitta; hänellä on valta alistaa koko maailma ja luonto valtaansa.

Laika

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #2 : Ti 01.12.2015, 02:21:25 »
Kiitos vastauksestasi, toivottavasti pystyn kirjoittamaan auki mahdollisia epäselvyyksiä. Ellen siihen heti pysty, se ei haittaa. Tarkoitukseni on syventää aloitustekstiä, jonka kirjoitin kuumeisen nopeasti ikäänkuin muistilapuksi itselleni. Tarkasteluni perustuu henkilökohtaiseen, pitkällä aikajänteellä muotoutumassa olleeseen filosofiaani ja ihmiskäsitykseeni.

Käsittelen tiettyjä merkittäviä ajattelijoita tietystä katsannosta käsin. Kopernikuksen mullistavuus oli siinä, että se aiheutti vakavia säröjä maakeskiseen todellisuuskäsitykseen fysikaalisessa mielessä, mutta sen ihmistieteellinen merkitys oli vähintään yhtä valtava. Otetaan kuva

Jumala
Taivas
---------
Henki
Tähtikehät
---------
Ihminen
---------
Maa
Eläimet
---------
Maan alinen maailma
Helvetti

Miksi sijoitin ihmisen viivan yläpuolelle sen sijaan, että olisin sijoittanut sen eläinten ja maan sfääriin? Koska kartesiolainen ja kirkollinen käsitys lähtivät ihmisen fysikaalisen ruumiin ja hengen välisestä dualismista. Sen mukaan ihminen ei varsinaisesti kuulunut kokonaan kumpaankaan -maan yliseen tai maalliseen- maailmaan. Descartesin tarkastelussa oli radikaalisia virheitä, ja hänen lentävä lauseensa 'cogito ergo sum' on perustavasti noiden virheiden ilmaus, vaikka lausetta pidetään edelleen helposti totena. Mikä oli se minuus, joka varmuudella olisi, vaikka fysikaalinen todellisuus osoittautuisi uneksi? Jos aistihavainto itsessään pettäisi? Descartes päätteli, että oli olemassa olio, minuus. Sen varmuus oli kuitenkin harhakäsitys, ja itse asiassa buddhalaisessa filosofiassa ongelma oli oivallettu jo ennen ajan laskun alkamista (kuuluisa anatta sutta käsittelee aihetta). Jos haluttiin esimerkkiä historian eritahtisuudesta, olkaa hyvä. Muinaiset buddhalaiset tosiaan ymmärsivät jotain sellaista, jota uuden ajan eurooppalaiset filosofit eivät.

Minuus on (järjestelmä-)prosessi, jonka olemassaolo propositionaalisena totuutena riippuu tarkastelusta. Sivumennen mainittakoon, että Descartes piti myös varmana ei-ihmiseläinten pohjimmiltaan mekaanista luonnetta, niin että niiden ymmärtäminen ja tutkiminen noudatteli hänelle manipuloitavissa olevaa alempiasteista luontoa erotuksena inhimillisestä hengestä, sielusta. Descartesin ego perustui uskonvarmuuksiin, jotka aion kiistää epätosina aiheeni puitteissa. Kritisoin aiemmin entisellä Näkökulmalla kiivaasti dualismeja yleisesti, eikä silmissäni Descartesin arvovaltaa filosofina (en sano pahaa sanaa hänen roolistaan matematiikassa) pelasta oikein mikään, paitsi erheittensä hyöty esimerkkimateriaalina.

 Harvat ovat lukeneet Descartesin todisteluja minuuden olemassaolosta. Mm. Merleau-Ponty myöhemmin hyökkäsi (oikeutetun) voimakkaasti Descartesin mekanistisesti konventionaalista totuuskäsitystä vastaan. Meidän tehtävämme onkin ymmärtää, että ymmärrys ja tietoisuus ovat käsitteellisesti sopimuksenvaraisempia kuin käsitteellisen helppouden ja egon perimysaseman vuoksi niiden toivottaisiin olevan. Se miten käytämme sanaa ymmärrys on arvojen valinta. Se on eräänlainen egon valinta silloin, kun se viittaa itseensä, ja katseen kohdistuminen havaittavaan, kun valinta käsittää ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen riippuvuussuhteena. Mutta silloin se ei olekaan pelkästään riippuvuus-, vaan vuorovaikutussuhde. Järjestelmiä oletetaan olevan, kutsuttiin niitä sitten eritasoisiksi tai samantasoisiksi, vähintään kaksi. Missä ego siinä vaiheessa sijaitsee? Onko se siellä mistä katsellaan, vai siellä minne katsellaan?
 Ellei historiantajun tärkeys vaatisi ikään kuin kiinnittämään antropologian taikinaa nastalla seinään tarkasteltavaksi, voisimme kääntää sanan prosessuaaliseksi -ei taikina kauaa paikoillaan pysy, vaan valuupa siinä hetken iloksemme, ja voimme näin tutkia sen viskositeettia. Egon perimysasema käsitti uuden ajan teknistieteellisessä maailmassa kaiken, ja käsittää edelleen. Ongelmiemme syyt -oletus jonkin ongelmallisuudesta siirtää keskustelun etiikkaan, mihin en ehdi vielä tässäkään vaiheessa- johtuvat fiktionaalisiksi osoittautuneiden perimysoikeudellisten sääntöjen ensisijaisuudesta, joihin joskus viitataan lyhyemmin myös ihmisoikeuksina, vaikka useimmat ihmisten halajamista oikeuksista jäävät fiktioksi järjestelmävaikutusten seurauksena. Kateeksi ei tosin käy teurasporsaitakaan.
 Toisin sanoen etiikalla tavoitellaan fiktiivisiä asioita, jotka pysyvät paljolti mahdollisuushorisonttiemme ulkopuolella, ja fiktion juuret tunkeutuvat syvälle historiaan ja ihmisen käsitykseen itsestään ajassa ja paikassa. Kirkko vastusti kopernikaanista muutosta metafyysisistä syistä, sillä ihminen sysättiin hetkessä syrjään koko maailman keskipisteestä, joka aiemmin ulottui alas Helvettiin ja ylös Taivaaseen. Salakavalasti fyysisten mittasuhteiden muuttuminen aiheutti myös sen ongelman, että enää sielulle ei ollut varmaa paikkaa mennä, kirjaimellinen muuttui metaforiseksi ja kristillinen maailmankatsomus alkoi upota entistä syvemmin metaforiensa suohon. Kopernikaanisen vallankumouksen merkitys oli paitsi fysikaalinen myös käsitteellinen. Kielitieteessä tarvitaan näkemystä, että kyseiset muutokset todella ovat muuttamassa ihmisen tapaa ajatella.
 Kun fysikaalisesti ihminen menetti keskusasemansa, Descartesin todistelu sentään yritti pelastaa ihmisen sielun (tai fysikaalisin ulottuvuuksin esikopernikaanisessa maailmassa mitattuna eläimellisiä haluja korkeammalle sijoittuvan järjellisyyden), hänen näkymättömän henkensä. Siinä ihmiset tekivät uuden rajanvedon entisen rajan rikkouduttua astronomisten havaintojen myötä, ja uusi raja vedettiin järjen ja mielettömän maailman väliin. Väitän, että tuokin raja vedettiin väärin jonkin sellaisen suojelemiseksi, jonka olemattomuuden ja mitättömyyden jahtaaminen kuuluu olennaisesti meitä vaivaavan kirouksen luonteeseen. Darwin oivalsi jotain merkittävää edelliseen liittyen, jopa niin merkittävää, että salasi tutkimustuloksensa vuosikausiksi. Eräässä mielessä hän oli oikeassa tehdessään niin -teorian redusointi kilpailunaturalismiksi vaikutti sittemmin sosiaalidarwinististen liikkeiden esiinmarssiin, ja ihmisen hengellinen onttous kävi ilmeiseksi viimeistään maailmansotien poltettua puolet niin sanotusta sivistyneestä maailmasta. Siitä ei ole kulunut kuin noin seitsemänkymmentä vuotta. Olemme nyt tässä, katsokaamme siis ympärillemme.
 Darwinin ideoitten kaikki filosofiset implikaatiot lähes piilotettiin sotienjälkeisen kasvatuspolitiikan keinoin, jotteivät rodulliset vulgaariopit leviäisi uudelleen*. Meidän on melkein mahdotonta kuvitella shokkia, siitä parhaita viitteitä antaa ennemminkin eurooppalainen taide eksistentiaalisine suuntauksineen kuin eksplikoitu aikalaispolitiikka tai tallentunut kansalaismielipide. Meidän sukupolvemme ovat ensimmäisiä, jotka alkavat vähitellen toipua maailmansotien traumaattisesta sysäyksestä. Darwinismin filosofiset implikaatiot lähes hävisivät maailmansotiin, ja emme ole vielä ymmärtämässä sitä, minkä moderni evoluutiobiologia, ekologia ja eläintiede ovat tuoneet eteen, ja miksi näiden löytöjen merkityksen piti olla (mutta ei ollut) yhtä radikaali maailmankuvallemme kuin kopernikaaninen vallankumous.

Terminologinen selvennys -antropomorfismi viittaa ihmisenkaltaistamiseen. Teesini mukaan ihmisen tapa katsoa maailmaa muuttaa sitä, mutta vaikutussuhdetta ei ymmärretä tai ole ymmärretty kovin hyvin. Antropologisella tarkastelulla tarkoitan tekstissäni ihmisen käsitteen viskoosia luontoa historiallisessa tarkastelussa, ihmisyys alkaa sieltä ja päättyy tänne, paljolti egosentrismin ehdoilla. Jokainen vallankumous ymmärryksessä on samalla laajentanut tunnettua todellisuutta ja ajanut nurkkaan vanhat jumalat. Esitän, että egosentrismi ei ole harhaksi virheellinen, mutta todeksi päätelmäksi on. Avainsanastoon voisi liittää teorian mielestä, sillä se on osa antropomorfista katsetta. Siitä huolimatta egosentrisen antropomorfismin ja luovan antropomorfismin välinen ero on merkittävä. Ennen jumalat katsoivat ihmistä Olympos-vuorelta, niinpä niillä oli silmät. Descartes hylkäsi kaikki jumalat, paitsi itsensä. Minulle Descartes on edelleen väärä profeetta.

Tallennan ja jatkan tarkasteluani. Arvelisin muuten noin sivumennen, että Heidegger pelästyi omaa nihilismiään enemmän kuin teknologiaa. Siksi aloitin kysymällä: keitä me olemme?

Mistä me tulemme?

*Tuolloin mm. perustettiin Unesco ja YK:ssa ryhdyttiin laatimaan erilaisia päätöslauselmia sen uskottelemiseksi, että kyseessä oli vain kallonmuotojen mittaamisesta koitunut hairahdus, ja nyt lajimme olisi jälleen järjissään. Antropologisen etiikan näkökulmasta kollektiivinen amnesia kuitenkin jatkuu ja vaivaa meitä edelleen. Huomattakoon, että jouduin kamppailemaan lainausmerkkien laittamista vastaan sellaisten termien kohdalla kuin sivistynyt maailma ja ihmisoikeudet, sillä pidän noita sanoja pitkälti hegemonisen asenteen ilmentyminä. Niillä on vähänlaisesti instrumentaalista arvoa tarkastelussani. Ihmisen arvo on mahdollista pelastaa kielellisesti muutenkin, eikä se edellytä inhimillisyyden kaksoismerkityksen käyttämistä sekä oikeana pyrkimyksenä että erehdyksenä, ikään kuin emme osaisi päättää ohjaako jokin meissä vai ohjaammeko me itse, olemmeko se josta hyvä virtaa ulos, vai se joka saa kärsiä ulkopuolisesta meihin virtaavasta pahasta. Toki, tällaiset virhetarkastelutkin ovat hyödyllisiä sen näyttämiseksi, mille ei ole löydettävissä totunnaista sanaa suussamme. Sitten ne täytyy hylätä mielettöminä.
« Viimeksi muokattu: Ti 01.12.2015, 03:38:55 kirjoittanut Laika »

Laika

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #3 : Ti 01.12.2015, 03:45:27 »
wade, suhtaudun varauksella kopernikaanisen vallankumouksen ensisijaiseen merkitykseen sen tieteellisyydessä (ja tieteellisyys itsessään on ajallisesti erityisen muokkautuva käsite). Totta, tiede tarjosi ja tarjoaa instrumentaaliset totuutensa, mutta se oli eliitin projekti. Se on edelleen eliitin projekti.

Tieteellisten mullistusten merkitys on siinä, miten ne läpäisevät tai eivät läpäise suurta yleisöä. Vaikuttaisi siltä, kuin ne ymmärrettäisiin säännöllisesti ensin väärin. Tieteelliset vallankumoukset ymmärretään läpikotaisin instrumentaalisina, eli siinä miten voimme niiden avulla manipuloida ympäristöämme. Se ei riitä määrittelemään ihmisen ongelmaa, kun instrumentaalinen suhteemme ympäristöön synnyttää nuo ongelmat. Itse asiassa on kyseenalaista, erotammeko ympäristöä järjestelmästä. Kykenemme silti katsomaan järjestelmiä ympäristönä.

Huomattakoon lisäksi, että toistaiseksi olen käsitellyt lähinnä otsikon antropologista, enkä niinkään etiikkaa. Etiikkaa käsittelen implikaatioiden kautta enemmän tuonnempana.

(Pelaan hiukan sanoilla yllä -Niklas Luhmannin Social Systems odottaa toistaiseksi pöydälläni.)
« Viimeksi muokattu: Ti 01.12.2015, 04:17:36 kirjoittanut Laika »

wade

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #4 : Ti 01.12.2015, 13:48:19 »
Hyvä näin, odottelen mitä tuleman pitää... ja samalla kirjoitan epäkoherentteja kommentteja sikäli kuin yritän tarttua joihinkin mielleyhtymiin.


Tallennan ja jatkan tarkasteluani. Arvelisin muuten noin sivumennen, että Heidegger pelästyi omaa nihilismiään enemmän kuin teknologiaa. Siksi aloitin kysymällä: keitä me olemme?

Heiddeger kirjoitti että ihmisellä ei voi olla essentiaa, ihmisellä on eksistenssi. Tai, että ihmisen essentia on oleminen. Tätä ihmisen olemusta hän jäljitti filosofiallaan. Ja hänen huomionsa on juuri se, että ihminen kysyy "kuka minä olen" (tai "keitä me olemme?") eikä suinkaan mitä me olemme. "Kuka" ja "mikä" ovat eri asia.

Lainaus
Terminologinen selvennys -antropomorfismi viittaa ihmisenkaltaistamiseen. Teesini mukaan ihmisen tapa katsoa maailmaa muuttaa sitä, mutta vaikutussuhdetta ei ymmärretä tai ole ymmärretty kovin hyvin.

Luen mieluusti miten esität tämän antropomorfismin: Heidegger nimenomaan katsoi nimittäin että vasta kartesiolainen subjekti saavutti "antropologisaation". Että "cogito ergo sum" on metafysiikan subjektivikaation vallankumous. Hän kirjoittaa että vain modernilla on maailmankuva, vain moderni ihminen tekee maailmasta kuvan, jota itse ylläpitää aktiivisesti, tehden sitä jatkuvasti turvalliseksi itselleen.

--

Tieteen ongelma on jossain määrin sen erityistieteellistyminen: katsokaa millaisia yleisneroja monet filosofit olivat valistuksen ihanteiden ja tieteellisen maailmankuvan levitessä traditiossamme. Esimerkiksi saksalaisen idealismin tavoitteena oli muodostaa kokonaiskuva, systeemi, selittämään partikulaareja. Tieteen edistyessä, erityisalojen tiedon syventyessä syntyi hajaannusta, joka oli entistä hankalampi kursia merkitykselliseksi kokonaisuudeksi.

Ei enää ollut mahdollista luoda koherenttia kuvausta siitä, millainen systeemi kaikista partikulaareista muodostui. Yhteinen katsanto hautautui modernin loputtomaan hajanaisuuteen. Käsittääkseni myös Husserl halusi elvyttää auktoriteetin rippeet ja etsiä ykseyttä hajanaisuudesta; mutta hän epäonnistui.

Miten tämä liittyy mihinkään? Ajatukseni liittyy siihen, kun Laika kirjoittaa tavasta, jolla tieteellinen läpimurto läpäisee suuren yleisön: tieteellinen murros itsessään oli mahdollista "ymmärtää", sen oli mahdollista olla luomassa uutta maailmankatsomusta. Se oli jo valmiiksi kokonaisuus; modernissa ongelmana on muodostaa tieteellisistä murroksista mielekäs kuvaus.

Minun käsitykseni on siis se, että alun alkujaan tiede ei jäänyt vain eliitin projektiksi vaan heijastui olemisen ymmärtämiseen; mutta nykyään tiede uhkaa jäädä eliitin projekteiksi, hajanaisiksi ja mahdottomiksi yhdistää yhtenäisen luonnon kanssa.

---

Minuus prosessina on itselleni tuttu ajatus: sen vastakohdaksi miellän juuri minuuden olemuksena. Prosessi koostuu tarpeesta "tulla itsekseen" yhä uudelleen, päivästä toiseen. Tähän liittyy yhtäältä tavat, joilla prosessin materiaalista osaa pyritään vakauttamaan siten, että "itsekseen tuleminen" on mahdollista toisintaa tarpeeksi johdonmukaisesti. Toisaalta maailma on kontingentti, ja erilaiset radikaalit tai vähemmän radikaalit katkokset vaikuttavat minuutemme prosessiin. Arkisesti ajateltuna prosessiin vaikuttava katkos voi olla vaikka läheisen kuolema; tai kodin menetys; tai työpaikan menetys.

Toisaalta poliittisesta näkökulmasta yhteiskunnassa tuotetaan vakauttavia järjestelmiä, jotka hallinnoivat ihmisten minuuden prosessia. Althusserin mukaan koulutus opettaa meille tietotaitoja, jotka otamme itseksemme: taidot ovat materiaalisia välineitä, joilla on tietynlaista käyttöarvoa yhteiskunnassa; mutta vain tietynlaista käyttöarvoa. Näin taitojamme hyödyntämällä elämme minuutemme prosessia, mutta emme täysin "itseämme varten", vaan enemmänkin juuri toteuttaen sitä tavoitetta, jonka vuoksi järjestelmä meille näitä taitoja tarjoaa opittavaksi.

Joka tapauksessa, emme "ole" mitään partikulaaria, ellemme onnistu vakauttamaan minuuden prosessiamme.

Laika

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #5 : Ke 02.12.2015, 02:17:22 »
Hyvä näin, odottelen mitä tuleman pitää... ja samalla kirjoitan epäkoherentteja kommentteja sikäli kuin yritän tarttua joihinkin mielleyhtymiin.


Tallennan ja jatkan tarkasteluani. Arvelisin muuten noin sivumennen, että Heidegger pelästyi omaa nihilismiään enemmän kuin teknologiaa. Siksi aloitin kysymällä: keitä me olemme?

Heiddeger kirjoitti että ihmisellä ei voi olla essentiaa, ihmisellä on eksistenssi. Tai, että ihmisen essentia on oleminen. Tätä ihmisen olemusta hän jäljitti filosofiallaan. Ja hänen huomionsa on juuri se, että ihminen kysyy "kuka minä olen" (tai "keitä me olemme?") eikä suinkaan mitä me olemme. "Kuka" ja "mikä" ovat eri asia.

Lainaus
Terminologinen selvennys -antropomorfismi viittaa ihmisenkaltaistamiseen. Teesini mukaan ihmisen tapa katsoa maailmaa muuttaa sitä, mutta vaikutussuhdetta ei ymmärretä tai ole ymmärretty kovin hyvin.

Luen mieluusti miten esität tämän antropomorfismin: Heidegger nimenomaan katsoi nimittäin että vasta kartesiolainen subjekti saavutti "antropologisaation". Että "cogito ergo sum" on metafysiikan subjektivikaation vallankumous. Hän kirjoittaa että vain modernilla on maailmankuva, vain moderni ihminen tekee maailmasta kuvan, jota itse ylläpitää aktiivisesti, tehden sitä jatkuvasti turvalliseksi itselleen.

Hyvä että annat Heideggerille tilaa, sillä metodisesti häpäisen alituiseen kuolleita miehiä, eikä Heidegger ole edes niistä tutuimpia (sikäli kuin elottomien ruumiiden kanssa keskustelu on tutustumista). En tietenkään ole ajatellut mitään valmiiksi, vaan ajattelen siten kuin ajatukset prosessina kehkeytyvät. Niinpä se mitä esitän 'mielipiteinäni' ovat hyvässä lykyssä keksintöäni tältä istumalta ja hylkään ne mahdollisesti huomenna. Näine varoituksen sanoineni -joita muuten yksikään oikeusistuin ei hyväksyisi selityksestä- ajattelin mainitsemiani rajoja. Rajan käsite on tärkeä eri syistä:

Ensinnäkin kun puhun järjestelmästä ja ympäristöstä, niitä erottaa toisistaan raja*. Ajattelemme: tämä ja tämä on ihmisen järjestelmä, tämä ja tämä yhteiskunnan järjestelmä koostuu näistä osajärjestelmistä, jne. Järjestelmä ei ole ympäristönsä, eikä se tunnista itseään ympäristönsä kautta. Edellinen huomio on tärkeä myös aiheen kannalta, sillä kuten lyhyesti esikopernikaanista eurooppalaista maailmankuvaa kuviolla jäsensin, siihen kuului tiettyjä rajoja. Vaikeampi on sanoa mitä nuo 'tietyt rajat' olivat tai ovat -tyydyn esittämään niitä koskevia valistuneita mielipiteitäni- mutta en jaa Heideggerin (tai oikeammin Heideggerin kuolleen ruumiin) käsitystä siitä, ettei ihmisillä olisi ollut maailmankuvaa ennen kartesiolaisuutta. Eksplikoinnit tosin antavat vihjeitä, miten tilanne muuttui, ja mistä kiisteltiin. Historian tietoni ovat tältä osin ohuet.

Kun lapsi syntyy, se ei kunnolla erota itseään ympäristöstä. Mikäli muistinvarainen käsitykseni on oikea, vastasyntynyt ymmärtää psykologisin termein kuvattuna itsensä osaksi äitiään. Se on ihmisen kehityshistorian ensimmäinen vaihe sen jälkeen, kun kehittyvä lapsi irtoaa fyysisesti istukan ja kohdun muodostamasta biologisesta järjestelmästä ja syntyy.

Oma käsitykseni uuden ajan murroksesta perustuu ajatukseen, että rajat vedettiin uusiksi ja ihminen nousi esikopernikaanisessa luonnonjärjestyksen kuviossani** fyysisen maailman herruuteen. Turvallisuutta ylläpiti kaikkivaltias Jumala, mutta viime kädessä koko maailma oli ihmistä varten (Kuten Jumala oli sen luonut), ja ihmisen katse perusti sallitun ja ei-sallitun rajan 'ympäristön' ja ihmisen väliin. Tosin ihmistä rajoitti edelleen materiaalinen, alhaisempi luonto, mutta joka tapauksessa hänen Jumalalta saamansa hengen piiriin kuuluvan järkensä avulla nousi järjettömien luonnonkappaleiden (=kaikki muut paitsi ihminen itse) yläpuolelle. Ihmisen vastuu rajoittui viime kädessä vastuuksi Jumalaa kohtaan. En tiedä onko Heidegger maininnut Darwinin merkitystä filosofian historiassa (se vasta kiinnostaisikin, kun ottaa huomioon Heideggerin itsensä todistaneen yhden vulgaaridarwinistisen kokeilun totaalisen moraalisen konkurssin läheltä). Darwinin vaikutus oli kenties suurempi kuin koko uuden ajan filosofian, riippuen katsannosta: kopernikaanisen vallankumouksen kirkko viime kädessä pystyi kohtaamaan, sen sijaan yhteinen kehitys muiden eläinten kanssa vailla järjestystä ja hierarkiaa on merkinnyt modernin uskonnon jakautumista mielettömiin totuudet kieltäviin pikkulahkoihin ja metaforiseen obskurantismiin pakeneviin valtakirkkoihin. Kilpailevat (sic) sosiaalidarwinistiset näkemykset katsannossani ovat suoraa seurausta tuon esidarwinistisen metafysiikan romahtamisesta.

Nivoakseni edellisen lyhyesti aiheeseeni, ihmiset hahmottavat todellisuutta rajausten kautta ja tarvitsevat rajoja kyetäkseen lainkaan toimimaan. Väitän, että käsitteellisiä, yhteiskunnallisia ja totunnaisen moraalin rajoja on piirretty virheellisiin paikkoihin ja väärällä tavalla. Jos käytetään totunnaisia (ihmisen) järjestelmien ja ympäristön (järjestelmien) välisiä dikotomisia rajoja, saatetaan havaita

-Ihmisten rakentamasta ja ihmisistä koostuva järjestelmien summa (toinen vakiintunut erottelu on luonnonesine/kulttuuriesine) muodostaa ikäänkuin erillisen elimistön Maassa, ja sen suhde ympäristöönsä on ekstraktiivinen. On hyvä pitää mielessä, että puhun järjestelmistä jossain määrin sopimuksenvaraisina käsitteinä, ja niiden kielellinen oikeutus riippuu vaihtuvista funktionaalisista näkökohdista
-Erillisyys on näennäistä funktioiden suhteen, koska selviämisen ja kukoistamisen vietit esiintyvät niin ihmisten kuin muiden eläinten yksilötasolla
-Ihmisen muodostama 'luonto' ei ole erillinen, vaan vuorovaikutussuhteessa muihin järjestelmiin, ja itse asiassa ihmisen elimistö itsessään on eräs biologisen järjestelmän (sen alajärjestelmien) ilmaus
-Nousee analyysin kysymys, mitä on pidettävä järjestelminä ja miten edelliset huomiot pitäisi suhteuttaa siihen, että evolutiivisesti ihminen on ilmentynyt yhtäaikaisesti muiden lajien kanssa, ei ajallisuudesta erikseen
-Jos ihminen on kaiken mitta, tarkoittaa se historiallisesti eripitäviä mittaustuloksia, ja aiemmin mainitsemani amnesia koskee myös aikaisemmin lausuttua kieltä ja ymmärryksen laatua

No, voisin jatkaa kysymysten listaa mielivaltaisen pitkäksi. Olennaista on ymmärtää, että rajat eivät ole pelkästään oletettujen fyysisten järjestelmien välisiä, vaan käsitteellisiä. Meillä ei edes ole mitään koherenttia suhdetta ei-ihmiseläimiin. Kiinalaiset rakentavat kloonaustehdasta ja syövät koiria samalla, kun me syömme sikoja ja keskustelemme, pitäisikö joillekin spesifeille lajeille antaa laajennettuja legaalisia oikeuksia. Kuva on niin pahasti kaleidoskooppinen, että se itsessään käy todistuskappaleena epäkoherentista ajattelusta. Ihmisen vain ei toistaiseksi ole tarvinnut oman olemassaolonsa ehtojen puitteissa siirtää katsetta omasta navastaan kauemmas, mikä tarjoaa hedelmällisen maaperän tarkastella sen seurauksia. Se oli Descartesin kuolemansynnin, jota ei saa anteeksi minulta: katse ihmisestä pois oli instrumentaalinen, se kysyi, mitä hyötyä tuosta ja tuosta on minulle ja kaltaisilleni. On olennaista, millä kriteerein valitsemme kysymyksemme. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin.

*Laajasti, myös lingvistisessä mielessä. Raja on merkittävä abstraktio, jota en käsittele nyt erikseen. Matematiikassa käytetään termiä 'lim'. Myös käsitteiden välissä on rajoja, vaikkakaan ne eivät ole pysyviä tai varmoja. Aiheeni puitteissa antropologisessa ajattelussa rajat muuttuvat maailmankuvallisesti, ajallisesti. Esimerkiksi Descartesin käsitteellisten rajojen mukaan eläinten leikkely elävältä niiden kiljuessa kauhusta oli antropomorfismi, joka osoitti tavallisen rahvaan tietämättömyyttä yleisön kokiessa kauhun ja empatian tunteita. Onko siis makuasia, sanoisimmeko Descartesin vai rahvaan ymmärtäneen käsitteelliset rajat asioiden merkityksistä oikein, tai onko asia edes ratkaistavissa puhumalla käsitteistä?

**Saatan tarvita uuden kuvion.
« Viimeksi muokattu: Ke 02.12.2015, 03:08:05 kirjoittanut Laika »

MrKAT

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #6 : Ke 02.12.2015, 17:29:20 »
Perustan ajatuksen jaetuista käsityksistä sille tosiasialle, että ihmisen muisti lajina* on kapea ja käsitys ympäröivästä todellisuudesta on yhteydessä sen kapeuteen. Yksilön sitäkin kapeampi. Eri aikoina maailmankuvalliset vallankumoukset ovat muuttaneet myös ihmisen käsitystä osana laajempaa biosfäärin kokonaisuutta, ja väitän, että riippumatta teknisestä ja käsitteellisestä kehityksestä tuo yhteys, sen sijaan että se olisi katkennut muuhun biologiseen luontoon, on ymmärretty virheellisesti. Johtuu ihmiselle lajityypillisestä egosentrismistä, että sen käsitykset ovat vaihtuneet tietyssä järjestyksessä. Tärkein siirtymä tapahtui ns. kopernikaanisen vallankumouksen myötä, joskin joudutaan asettamaan varaus historiasta eritahtisena ja kantavien maailmankatsomuksellisten ideoiden vaihtelevasta läpäisevyydestä. Itse asiassa kopernikaaninen vallankumous on mahdollista ymmärtää edelleen käynnissä olevana prosessina, joka ensin läpäisi tekniset löydöt, ja jonka filosofiset implikaatiot ovat edelleen paljolti toteutumatta. Edellinen huomioon ottaen ei ole mitään ihmeellistä premississä, jonka mukaan myöhemmät käänteet käsityksissä universumin rakenteesta, evoluutiobiologisista löydöistä ja sellaisten kauaskantoisten..
Ihan tähtitieteen perusasiat täällä korkeakulttuurisessa Suomessa jopa opettajakoulutettavilla on ja jää hämärään kuten miten maa kiertää auringon ympäri ja mistä vuodenajat oikeasti johtuu (Ojalan väitöskirjan mukaan). Täten on vaikea kuvitella että mitkään filosofiat voisi näin hataraan maailmaankuvaankaan istua.
 Puhumattakaan sitten oppilailla, tavan kansalla ja kehitysmaissa. (Herää myös kysymys mitä tarkoitetaan "suurella yleisöllä", pelkästään Suomea, länsimaita vai koko maapalloa? Itse laskisin oleelliseksi tiede-, ja poliittisen eliitin, edes ne jos sais..)
Kopernikaaninen (oikeastaan galileolais-kepleriläinen*) vallankumous ei ole koskaan eikä tule koskaan tavoittamaan kuin osan kansasta edes täällä Suomessa.

Lainaus
.. joskin vaikeasti hahmotettavien paradigmojen kuten Humen induktionistisen kausaalisuhteen kritiikki ovat edelleen laajalti tiedostamatta suuren yleisön keskuudessa. Näin on asian laita myös ns. jälkiteollisissa maissa, ja tiedollisen pääoman puuttuminen köyhemmissä maissa mahdollistaa muinaistenkin maailmankäsitysten samanaikaisuuden kuten profetiat, apokalyptisen aikakäsityksen, (maagiset) moraalijärjestelmän kuvaukset ja sotakulttien ..
Ihmisluonto, siis l u o n t o on kironnut meitä rakastamaan tarinoita ja satuja helppotajuisempia ja helpommin omaksuttavina kuin tiedettä, järkeä, tilastoja tai kaavoja. Puhumattakaan sattuman omaksumisesta joka mieluusti korvataan tietoisella syyllisellä. Uskonto, populistipoliitikot ja -filosofit käyttää surutta hyväkseen+lankeavat itse samaan mutteivät yksin "syyllisiä". Näin sanon Talebin ja Kahnemannin ja Niiniluodon filosofian "oppilaana".


----
*)Copernicus laittoi alulle mutta se räjähti varsinaisesti Galileon ja Keplerin (hiljaisempi tähtieliitin kumous oli Keplerin matem. ylivoimaiset planeettaennusteet aurinkokeskisyyden pohjalta) käsistä. Lippersheyllekin olisi annettava ansio (kaukoputki-idea jonka Galileo kopsasi).

MrKAT

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #7 : Ke 02.12.2015, 17:49:03 »
Darwinin merkitystä filosofian historiassa (se vasta kiinnostaisikin, kun ottaa huomioon Heideggerin itsensä todistaneen yhden vulgaaridarwinistisen kokeilun totaalisen moraalisen konkurssin läheltä). Darwinin vaikutus oli kenties suurempi kuin koko uuden ajan filosofian, riippuen katsannosta: kopernikaanisen vallankumouksen kirkko viime kädessä pystyi kohtaamaan, sen sijaan yhteinen kehitys muiden eläinten kanssa vailla järjestystä ja hierarkiaa on merkinnyt modernin uskonnon jakautumista mielettömiin totuudet kieltäviin pikkulahkoihin ja metaforiseen obskurantismiin pakeneviin valtakirkkoihin. Kilpailevat (sic) sosiaalidarwinistiset näkemykset katsannossani ovat suoraa seurausta tuon esidarwinistisen metafysiikan romahtamisesta.
Ensin epäoleellisempaa pari tiedehistorian huomautusta. Sosiaalidarwinismin kehitti Herbert Spencer (aikansa Bertrand Russel suosiossa ja luettuna), Darwin oli varmasti suurena lisä-innoitteena mutta kerrotaan Spencerin itsekin jo olleen evolutionisti ennen Darwinia.   Rotuopit kehittyi myös ennen Darwinia 1800-l alusta. Darwin oli hylätty 1900-l alussa (kaikki olivat mieluummin lamarckisteja) ja sekä NL että Natsi-saksa polttivat Darwinin kirjoja harhaoppisina. (Darwin tuli takaisin suosioon ja sekin pitkään vain pienessä biol. tiedepiirissä vasta 1930-luvulla kun matemaattisesti onnistuttiin yhdistämään Mendelin geenit ja Darwinismi).
Nykyään olemassaolon taistelu katsotaan otetun liian kirjaimellisesti, sosiaalinen yhteistyö, mutualismi, huolenpito ja symbioosi jne on myös luontoon ja evoluution kuuluvaa joten sitenkin Spencerismi on liian kapea näkemys puhtaasti luonnontieteellisestikin.
 
Sitten asiaan. Minusta on ja osin mitattavissa on että Galileolais-kepleriläinen vallankumous oli minusta vallankumouksellisempi ihmisen systeemien (valtion ja tieteen) erottamiseksi kirkon vallasta kuin Darwinistinen valllankumous. Tämä näkyy valistusajan syntynä 1700-l ja Voltairen, Ensyklopedian, ym syntynä käytännössä ja filosofian virtauksina. Mutta tämä on osittain mielipidekysymys ? voihan olla tavan ihmselle Darwin oli kamalampi juttu ;D

 

Laika

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #8 : To 03.12.2015, 22:29:31 »
Ihmisluonto, siis l u o n t o on kironnut meitä rakastamaan tarinoita ja satuja helppotajuisempia ja helpommin omaksuttavina kuin tiedettä, järkeä, tilastoja tai kaavoja.

Ehkä niin, tai sitten kaivattaisiin parempia tarinoita -minä en kannata luonnon kiroamista. Suomessa 1900-luvun ensimmäisinä vuosina käytiin sosialistisessa liikkeessä rajua taistelua ns. kurikkalaisten ja Työmies-lehden ortodoksisen, marxistisen l. 'tieteellisen' sosialismin välillä. Marxismin perusteiden mukaan kapitalistien ja työläisten välinen konflikti oli historiallisena prosessina väistämätön yhteiskuntaluokkien sisäisen itsekkyyden vuoksi, kun taas Kurikan sovitteleva, teosofinen linja jäi kauniisti sanottuna paitsioon. Kantskylaiset siis näkivät, että retoriikka luokkavihasta oli paitsi välttämätöntä, uhkana oli luokkavihollisen kanssa veljeily ja sosialismin lupausten pettäminen.

Kurikka taas esitti ihmisen perusluonteeltaan hyväntahtoisena. Suomen kansa oli kapitalismin vaikutuksesta jakautunut kahtia ja taisteli keskenään, mutta tämä taistelu ei ollut sen luonteen mukaista. Taistelun syynä oli Kurikan mielestä yhtäältä kansan tietämättömyys itsestään ja elämän peruslaeista, toisaalta tietoinen eksytys. Luokkataistelun nimeen vannovat sosiaalidemokraatit yllyttivät kansaa sen luonteen vastaiseen taisteluun. Kurikka korosti, että julkisuudessa esiintyvät taistelun nimeen vannovat iskulauseet edustivat vain pienten äärimmäisyyssuuntien kantaa. Kansan suuri, hiljainen enemmistö vannoi rauhan nimeen. Tämä passiivinen enemmistö piti herättää toimimaan.

(Kuriton kansa, poliittinen mielikuvitus vuoden 1905 suurlakon ajan Suomessa s. 106)

Sääliksi käy Kurikkaa. Mies ehti nähdä Suomen sisällissodan syttymisen ja kuolla Yhdysvalloissa asuessaan ennen rauhan palautumista entiseen kotimaahansa. 'Tieteelliseen marxismiin' orientoituneet työväen lehdet pilkkasivat Kurikan teosofisia kirjoituksia armotta. Siitä huolimatta sosialistisen reformipuolueensa vaalitappioon johtaneet syyt liikkeen piirissä pääteltiin historiallisesti etäämpää katsottunakin aivan oikein.

...Asettamalla teosofia naurunalaiseksi otettiin selkeä kanta siihen, mitä suomalaiseen sosialismiin saa kuulua ja millainen sen maailmankuva on. Kurikalle taas teosofian vaino ja hyljeksiminen olivat rikos henkisesti uteliasta kansaa kohtaan. Materialistiset sosialistit koettivat sulkea kansan silmät saksalaisilla opeilla. Heidän talutusnuorassaan kulkemisen sijaan suomalaisten piti luottaa järkeensä ja omiin kykyihinsä.
(s. 107)

Lainaus käyttäjältä: MrKat
Puhumattakaan sattuman omaksumisesta joka mieluusti korvataan tietoisella syyllisellä. Uskonto, populistipoliitikot ja -filosofit käyttää surutta hyväkseen+lankeavat itse samaan mutteivät yksin "syyllisiä". Näin sanon Talebin ja Kahnemannin ja Niiniluodon filosofian "oppilaana".

Muuan kiinnostava (peliteoreettinen?) kysymys ovat itseääntoteuttavat profetiat. Pitäisikö ne selittää intensionaalisella logiikalla, vai miten? Humen oivallus oli, että kausaalisuhteetkin ovat eräänlainen konstruktio, ja niiden varmuudet eivät perustu logiikkaan tai oikein muuhunkaan kuin kausaalisuuteen itseensä. Normatiivisilla väitteillä taas ei ole mitään tekemistä kausaalisten totuuksien kanssa, ja silti niitä vaivaa samankaltainen vaiva: niidenkään 'totuus' ei perustu muuhun kuin niihin itseensä, ja jos niitä yritetään perustella kuvailevilla tosiasioilla, on päätelmäketjun perustaneiden kuvailevien tosiasiaväitteiden joukossa täytynyt olla vähintään yksi arvostelmia sisältänyt väittämä.

Nykyään olemassaolon taistelu katsotaan otetun liian kirjaimellisesti, sosiaalinen yhteistyö, mutualismi, huolenpito ja symbioosi jne on myös luontoon ja evoluution kuuluvaa joten sitenkin Spencerismi on liian kapea näkemys puhtaasti luonnontieteellisestikin.

Spenceriläinen paradigma joka tapauksessa on edelleen vallitseva esimerkiksi taloustieteissä, jossa rationaalisen valinnan teorialla mallinnetaan viime kädessä itsekkäiden agenttien päätöksentekoa. Luonnollisesti se kertoo, että talousteoriasta puuttuu joitain oleellisia elementtejä, joskin ongelmaan on kiinnitetty huomiota ekonomistien keskuudessa sentään viimeisinä vuosina. Se että meillä oletetaan vallitsevan 'kilpailukykyongelma' voi johtua siitä, että meillä vallitsee kilpailukykyongelma, kuten myös siitä, että ongelmia löydetään vain sieltä mistä niitä on totuttu etsimään. Taloustieteen puolustukseksi sanottakoon, että vaikkei spencerismi ehkä enää hallitse kansanjoukkojen mieliä kuten nationalististen liikkeiden kehittyessä 1800-luvun loppupuolella (hegeliläinen paralleeli kansakuntien määrittelyyn historiallisina organismeina oli nimittäin selkeästi olemassa ja on tarkastelumme kannalta kiinnostava), heitettiin lapsi tavallaan pesuveden mukana raunioituneessa euroopassa jälkeen kansallissosialismin, eikä se ole pelkästään tai edes pääasiallisesti taloustieteiden, vaan laajemmin vallinneen tieteen- ja yhteiskuntafilosofisen pohjavireen syytä. On syynsä sillekin, miksi nykyään yhteiskuntatieteellinen tutkimus on erottautunut niin kauas biologian materialistisempana pidetystä erityistieteenalasta, tai miksi etologiassa ei oikein ole osattu ratkaista mihinkään järjelliseen suuntaan (eläintieteissä vallitsevaa!) antropomorfismin kammoa.
« Viimeksi muokattu: To 03.12.2015, 23:10:47 kirjoittanut Laika »

Laika

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #9 : To 03.12.2015, 23:42:19 »
Sitten asiaan. Minusta on ja osin mitattavissa on että Galileolais-kepleriläinen vallankumous oli minusta vallankumouksellisempi ihmisen systeemien (valtion ja tieteen) erottamiseksi kirkon vallasta kuin Darwinistinen valllankumous. Tämä näkyy valistusajan syntynä 1700-l ja Voltairen, Ensyklopedian, ym syntynä käytännössä ja filosofian virtauksina. Mutta tämä on osittain mielipidekysymys ? voihan olla tavan ihmselle Darwin oli kamalampi juttu ;D

Varmaan noinkin voi ajatella, tosin täytyy ottaa huomioon, että Darwinin aikakaudella ei vielä ymmärretty genetiikan roolia siinä mielessä, mitä me edellytämme ymmärryksen genetiikasta vaativan. Eräs ydinväitteeni ketjussa onkin, että darwismin esimodernilla tulkinnalla oli ratkaiseva rooli aikakauden muissa keskusteluissa, etenkin yhteiskuntafilosofiassa. Itse asiassa meidän aikanammekaan ei vielä oikein ymmärretä genetiikkaa siinä laajemmassa mielessä, missä esimerkiksi Niiniluoto ja Haaparanta sen mainitsevat yhtenä tieteellisen selittämisen lajina laajemmin kuin vain erityistieteellisessä biologisessa merkityksessään.

MrKAT

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #10 : Pe 04.12.2015, 01:44:11 »
Mielenkiintoinen tuo juttu Kurikasta, en tiennyt hänestä - enkä tuosta taistostansa - mitään.

Jos "suurella yleisöllä"  tarkoitetaankin vain tiedeyhteisöä (tai 10% tiedostavaa politiikkaa, kulttuuria ym seuraava eliittiä) niin siinäkin taitaa riittää sarkaa ja silloin siihen katsoen Darwin taitaa ollakin suurempi mullistus humanisteille kuin mikään Galileo.
 Nimittäin muistelen silmät suurina lukeneeni Voima-lehdestä sosiologi Anna Rotkirchin kokemuksia siitä, miten kollegansa ja feministien on edelleen vaikea niellä evoluutiota tai sitä että se koskettaisi heitä ja olisi huomioitava alallaan.
 Kreationisteja ja ihmiskuntaa ärsyttää enempi Darwin kuin Galileo. Ehkä se Darwin on sitten kovempi pala ja suurempi mullistus tänään ?

Jääkö muuten Darwinin omaksumisen jälkeen vallankumouksille tilaa? Mikä olisi seuraava mullistus? Olisiko se aivoihin ja mieleen liittyvä? Melko myöhään suht. äskettäin alettiin tieteessäkin hyväksyä että elukoilla on tunteet ts. ne eivät ole vain ärsykeautomaatteja. Ihmisaivoihin on nähty kuvannuskonein ja modernit testit paljastaa epämiellyttävyyksiä, päättelemme tunteella (systeemi I) emme järjellä (systeemi II). Vaikka olisi järjen jättiläinen luokassa, hän pudottaa ne aivonsa tuolla ulkona, kadulla (tai tiedonvaltavirralla).

Laika

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #11 : La 05.12.2015, 03:04:08 »
Sattumoisin aloitettuani kirjoittamaan ketjun pääteemasta, aloin samanaikaisesti lukea teosta Kuriton kansa -poliittinen mielikuvitus vuoden 1905 suurlakon ajan Suomessa (Useita tekijöitä). Kurikan nimi tuli minullekin tutuksi vasta sen kautta. Kirja päättyy pohdintoihin tutkimastaan aiheesta, poliittisesta mielikuvituksesta yleensä ja siitä, mitä noista ajoista säilyi ja mikä katosi historian hämäriin. Esimerkiksi puoluelaitos ja kollektiivisen toiminnan muotoutumisen ehdot mainitaan säilyneinä seikkoina, ja kohta jatkuu (s.266):

...1990-luvun alun poliittisen mielikuvituksen moninaisista tuotoksista taas on hylätty esimerkiksi ne ajatusmallit, jotka kiteytyivät teosofisväritteiseen sosialismiin sekä anarkistisiin ja tolstoilaisiin kehitelmiin. Tällaiset ajattelutavat edustavat siinä mielessä unohdettua menneisyyttä, että ne melkoisen tehokkaasti sysättiin syrjään sosialistisen oikeaoppisuuden ja laajemminkin materialistis-realistisen maailmankuvan tieltä, eivätkä ne myöhemminkään ole mahtuneet historiankirjoituksen kanonisoituun versioon demokraattisesta vapautumiskehityksestä. ...

Tunnen sympatiaa lausumaa kohtaan henkilökohtaisten katsomusteni puolesta, vaikken varsinainen teosofi olekaan. En ole erotellut ketjussa politiikkaa ja etiikkaa filosofian osa-alueena toisistaan, enkä suoraan sanottuna näe sille tarvettakaan. Minun puolestani politiikka on yhtä kuin etiikka, väheksymättä materialistisia rajoituksia harrastaa liiaksi kumpaakaan. Siten ketjussa esitän tiettyä vaihtoehtoista narratiivia tapahtuneelle ja tapahtumassa olevalle, ilman tarkoitusta tinkiä totuudellisuuden pyrkimyksestä. Päinvastoin toivon pystyväni osoittamaan epäkoherenssia vallitsevissa ja vallinneissa ymmärtämisen tavoissa.
 1900-luvun alun Suomessa olosuhteet poikkesivat nykyisistä, mutta valtasuhteiden, hierarkioiden ja poliittisen elämän järjestämistä koskeneiden avointen kysymysten osalta niissä oli myös jotain hyvin yhtenevää meidän aikaamme. Mielestäni historiallisia prosesseja kannattaa silmäillä, kunhan on johtopäätöksissään koherentti ja pitää mielessään tarkastelujensa rajalliset reunaehdot. 'Teosofinen sosialismi' kuulostaa varmaan kummalliselta -luultavasti onkin. Minua helpottaa vastaavien kummallisuuksien ennakkoluulottomassa tarkastelussa, että oma filosofiani ei ymmärrä eroa totuudellisen uskonnollisuuden tai hyvän tieteen välillä. Vaikeampi on tehdä yleisiä johtopäätöksiä yksityisistä hukkaamatta kokonaiskuvan totuudellisuutta. Lainaan itseäni:

Lainaus käyttäjältä: Laika
Anarkismi on eräs huonoiten ymmärretyistä poliittisista ideologioista, ja asiaa eivät ole koskaan auttaneet paikalliset Anarko-Markot ilotulitteineen. Sana 'anarkia' koostuu alkutavusta 'a', ilman, ja hierarkia-sanasta tutulla yleensä vertikaalia järjestystä kuvaavasta loppupäätteestään. Anarkismin lähtökohta aatteellisesti on, että kaikenlaista alistavaa väkivaltaa olisi vastustettava, mutta erilaisia näkemyksiä kuuluisien anarkistien keskuudessa vallitsi siitä, tuliko vastustuksen olla väkivallatonta. Henkilökohtaisesti sanoisin, että kyllä, joskaan en usko mihinkään ei-partikulaariin, kaikenkattavaan periaatteeseen kieltäytyä kaikesta mahdollisesta väkivallasta. Pasifismin nurjat kasvot on saanut esimerkiksi Gandhi näkemyksissään siitä, mitä juutalaisten olisi hänen mukaansa pitänyt toimia 1940-luvun alun euroopassa. Hyvillekin ideoille on suhteeton mittasuhteensa, jollaisessa ne irvistelevät.

Kuvaavaa tavasta ymmärtää anarkia väkivallantekoina on tapa, jolla 1800-1900-luvun taitteen Suomessa sekä porvarilliset että sosialistiset voimat suhtautuivat anarkismiin puheenvuoroissaan. Valitettavan vähälle on jäänyt tolstoilainen anarkismi, tai se omaleimainen ja nimensä mukaisesti myös Tolstoille kuulunut käsitys ihmisyksilön ensisijaisuudesta yhteiskunnallisen hyvän tai väkivallan synnyssä. Kyseisen ajattelun mukaisesti vallitsevalla yhteiskuntajärjestyksellä ei ollut niinkään väliä, mikäli yksilö kasvoi sisältä yhteyteen sielullisen potentiaalinsa (tässä yhteydessä Tolstoi käytti omakohtaiseen kristilliseen vakaumukseensa perustunutta kieltä, jota minun on vaikea ja jokseenkin väärämielistä jäljitellä) kanssa. Tavallaan väkivalta tolstoilaisen käsityksen mukaan johtui säröistä ihmisen sielullisessa elämässä, ja säröt aiheutuivat väkivaltaisesta yksilön alistamisesta, jolloin yksilön itsensä oli ensin muututtava, ennen kuin hän saattoi muuttaa paremmaksi ympäröivää maailmaa. Toisilla sanoilla sanottuna yhteiskunnan väkivaltaiset rakenteet olivat seurausta yksilön hengellisestä vammasta, eikä väliä silloin ollut, olivatko nuo rakenteet kapitalistisia vai sosialistisia.
 Anarkismia syytettiin myös utooppisuudesta, etenkin Pjotr Kropotkinin arvostelussa. Palauttaakseni edellisen 1900-luvun alun suomalaiseen kontekstiin, ei kansalaissota johtunut anarkistien väkivallasta, vaan tulevien punaisten ja valkoisten valtiollinen näkemys kummallakin puolella oli hyvin organisoitunut, ja liki kaikissa julkisissa puheenvuoroissa niin äärivasemmalla kuin -oikealla anarkismi nähtiin vuosia ennen sodan puhkeamista yksinkertaisesti synonyyminä terrorismille. Sen syyt sitten kirjoituksissa yleensä projisoitiin omista poliittisista vastustajista ja näiden tarkoitusperistä johtuneina lieveilmiöinä, vasemmiston mukaan luokkasorrosta johtuneina, oikeiston mukaan osoituksena sosialististen ajatusten turmiollisuudesta. Neuvostoliitossahan organisoituva puoluekoneisto murhautti tunnetut ja epäillyt anarkistit heti ensimmäisenä, koska ideologisesti yksilön yhteisön edelle asettavat henkilöt nähtiin uhkana syntymässä olleen valtio- ja väkivaltakoneiston legitimiteetille. Yksilöllisyyden korostaminen nähtiin lisäksi vahingollisena luokkatietoisuuden kehittymiselle.

Toki järjestelmät, joihin olen väliin enemmän ja väliin vähemmän konkreettisina viitannut ketjun aikaisemmissa puheenvuoroissani, voidaan useassa tapauksessa ymmärtää myös osana hierarkista järjestystä. Siinä kontekstissa ei voida suinkaan väheksyä Galileon ja Keplerin näkemysten arvoa pohdittaessa ymmärretyn maailmanjärjestyksen muuttumista eri ajanjaksoina. Nämä ovat ontologisia teemoja: missä mielessä solu, organismi, valtio, yleinen siveysoppi, tieteellinen, juridinen tai planetaarinen järjestelmä ovat olemassa, ja mikä niiden suhde toisiinsa on. Niiden rajojen määritteleminen ei ole yksin looginen tehtävä.
« Viimeksi muokattu: Ti 12.01.2016, 00:59:11 kirjoittanut Laika »

Laika

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #12 : Ti 08.12.2015, 03:49:59 »
Tähän väliin on hyvä esittää eräs kysymyksen muotoilu. Luonnontieteellinen ongelma: laulavatko linnut, koska ne puolustavat territoriotaan/houkuttelevat puolisoehdokkaita/varoittavat muita pedoista, vai koska niiden (biologinen) oleminen aiheuttaa linnunlauluna tuntemamme ilmiön?

Vastauksen laatu riippuu siitä, mitä olisi pidettävä selityksenä, mutta tunnetut tosiseikat eivät selitä, mikä selityksistä on oikea, tai että kysymys edes implikoisi vastauksen oikeellisuutta. Halusin kai lausua edelliset seikat, kun yrittäessäni juuri tutustua Heideggerin ajatteluun sain lähinnä päänsärkyä, ja uskoakseni linnut saisivat myös.

Lisäys: En tahtoisi olla ilkeä (enpä vissiin vasempaan tissiin), vaan päänsäryn ohella Heidegger tuntuu tekevän täsmälleen niitä virheitä, joista varsinkin myöhäisemmän ajan Wittgenstein filosofeja yritti varoittaa lausuessaan kielestä ja merkityksestä. Kärsivällisyyteni on ohut, mitä tulee silkkaan kielioppiin. Jos minun todella pitäisi opetella jokin tietty (heikosti tuntemani) kielioppi, valitsisin ennemmin matematiikan kuin Heideggerin. Tietenkään en kiellä, mikäli joku haluaa kääntää minulle Heideggeriä.
« Viimeksi muokattu: Ti 08.12.2015, 04:22:02 kirjoittanut Laika »

Laika

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #13 : To 10.12.2015, 01:38:05 »
Ehdotukseni antropologisen näkemyksen tuomisesta keskusteluun lyhyesti sanottuna ei johdu siitä, että ihmisen ottaminen mitaksi toisi jotain uutta sinänsä. Ehdotuksen arvo riippuu siitä, tulisiko ihmistä mitata osana laajempaa asioiden kokonaisuutta, lähinnä meille analogista biologista luontoa. Silloin ei voida välttyä tarkastelemasta ihmistä kuluttajaeläimenä, jolle kaikki muut eläimet ovat tuotantoeläimiä. Edellinen kuvaa myös kulttuuriympäristömme kokonaissuhdetta muuhun ympäristöönsä. Tuotantosuhteissa se merkitsee ihmisen ekstraktiivisen roolin tunnustamista ja omaksuttua roolia syynä orastaviin vaikeuksiimme tasapainottaa olemassaoloamme muuhun elävään luontoon nähden. Andrew Dobson kirjassaan Citizenship and Environment tunnustaa ihmisen ekstraktiiviset käytännöt, mutta ainoastaan siitä kärsiviin muihin ihmisryhmiin nähden. Dobson väittää, että velvollisuuseettinen näkemys kansalaisuuteen tulee erottaa hyväntahtoisuudesta tai 'laupiaan samarialaisen tapauksesta' oikeudenmukaisuusnäkökohtien perusteella.
 Ehkä tärkein kysymys on, voidaanko edes mielekkäästi tasapainottaa ympäristönsuojelun tavoitteita, jos samanaikaisesti sata miljardia tuotantoeläintä tapetaan vuosittain elämänmuotomme ylläpitämiseksi.  Dobson vaatii oikeudenmukaisuutta perusperiaatteeksi, jonka nojalla suuren ekologisen jalanjäljen jättävien kansalaisten tulisi nähdä ympäristökäyttäytymisensä kansalaisvelvollisuuskysymyksenä ympäristön tuhoutumisesta eniten kärsiviä ihmisryhmiä kohtaan. Hän argumentoi, että materiaaliset suhteet rajoittuvat ihmiskunnan sisäisiksi kysymyksiksi. Hahmotellessaan kysymyksen antroposentriseksi Dobson tosin unohtaa, että tosiasiallisesti ihmiset eivät koe universaaleja velvollisuudentunteita vieraita kansojakaan kohtaan*. Puolustaessaan siis eettistä realismia Dobson itse ottaa askeleen mahdollisuushorisontin suuntaan järjestyksen ontologiasta. Dobsonin mukaan 'syväekologinen kanta' olisi liian vieras argumentti yhteiseksi nimittäjäksi, vaikkei hän perustele, miksi kaikki ihmiset (mukaanlukien syntymättömät) eivät ole ontologisen realismin puitteissa yhtä epärealistisia. Toisaalta hän ei tarjoa oikeudenmukaisuuden kieliopin puitteissa syytä, miksi se perusperiaatteena siirtää esimerkiksi tuotantoeläinten koko lihallisuuden käyttämistä kulutustarpeittemme turvaamiseksi pois realismin piiristä. Päinvastoin antropologisen etiikan mukaan tuotantoeläinten rajoittamaton hyväksikäyttö avaa oven ihmiseläinten rajoittamattomaan hyväksikäyttöön, ja ainoaksi tuotantosuhteiden realismia rajoittavaksi tosiasialliseksi periaatteeksi Dobsonin määrittelemän oikeudenmukaisuuden sijaan jää, pystyvätkö hyödyntämisen kohteina olevat puolustautumaan niiltä, joiden hyväksikäytön oikeuksia Dobson oikeudenmukaisuuden periaatteen nojalla toivoo hahmottelemiensa post-kosmopoliittisten kansalaisvelvollisuuksien koskevan. Miksi esimerkiksi syntymättömien ihmisten oikeuksien (kuten Dobson argumentoi) pitäisi asettua elävien, hengittävien ja kärsivien biologisten olentojen kohtelun edelle, jää varsin epäselväksi. Itse asiassa Dobson ei kirjassaan yleensä kysy, miten oikeudenmukaisuuden periaatteen nojalla ihmisellä olisi oikeus tarkoituksellisesti tuottaa puolustuskyvyttömiä olentoja puhtaasti ihmisten tarpeiden tyydyttämistä varten.

 Toinen Dobsonin argumentin heikkous ilmenee sen sivuuttamisessa, että biosfääri perustuu keskinäisriippuvuuksiin. Toisin sanoen hän propagoi sen suojelemisen tarvetta ihmisten oikeuksien perusteella, vaikka ihminen lajina kuuluu keskinäisriippuvuuksien verkostoon. Keskinäisriippuvuuksien tarkastelukulmaa voisi väittää tietysti pelkästään tekniseksi tosiseikaksi, ellei Dobson itse nostaisi kirjansa keskeiseksi argumentiksi normatiivista oikeudenmukaisuusperiaatetta ihmiskunnan sisäisten keskinäisriippuvuuksien kautta puhuessaan globalisaation epätasaisista vaikutuksista. Analogia paistaa läpi niin pahasti, että se pikemminkin herättää kysymyksiä ihmisen lajisolidaarisuuden perusteltavuudesta kuin tukeutuu sen varaan ympäristön pelastamiseksi. Citizen and Environment kärsii premissiensä naiivista luonteesta, olkoonkin että kirjan naivismi on luonteeltaan hyväntahtoista.

*Päinvastoin vanhimmissa antiikin maantieteellisissä kirjoituksissa kaukaisimmat kansat kuvaillaan usein 'puoliksi ihmisinä ja puoliksi eläiminä', niille jopa kuvitellaan puoliksi hevosen tai härän vartalo. Näin on kuvattu esimerkiksi fennoskandinaaveja. Vastavuoroisesti kaukaisia alkuperäiskansoja on myöhemmin romantisoitu jaloina villeinä, joita sivilisaatio ei ole turmellut. Sekaannukset ovat yhtä luonnollisia kuin Descartesin sekaannus käsitellä ei-ihmiseläimiä mekaanisina automaatteina, jotka ainoastaan jäljittelevät tuskan tuntemuksia niitä leikattaessa, mutta modernin evoluutioteorian valossa sekaannuksia yhtäkaikki. Ihminen ei ole 'primääri' elämänmuoto, vaan kehittynyt rinnakkain ja erilaisissa vuorovaikutussuhteissa muiden lajien kanssa. Näin todettaessa ei ole sanottu vielä mitään normatiivisessa mielessä. Pidän kuitenkin mielekkäänä laatia kattava ontologinen kuvaus normatiivisten argumenttien pohjalle.
« Viimeksi muokattu: To 10.12.2015, 02:07:49 kirjoittanut Laika »

Laika

  • Vieras
Vs: Antropologinen etiikka
« Vastaus #14 : La 12.12.2015, 00:28:00 »
Jälleen sivuaskel polullani*, eli palaan darwinismiin ja syihin, miksi se oli varsinkin omana aikanaan niin vaarallinen idea. MrKat, seuraavassa muutamia otteita löytämästäni valaisevasta artikkelista. Uskallan suositella sitä kokonaisuudessaankin. Palaan myöhemmin darwinismiin aiemmin esittämäni väitteen kautta, että Darwinin oivalluksen filosofisia implikaatioita (ja sikäli kuin aiheesta ei ole kirjoitettu muualla, omin täten ajatuksen nimiini kehittäessäni antropologista etiikkaa) ei olla mielestäni tänäkään päivänä traagisen historiansa vuoksi löydetty:

How the pseudoscience of Social Darwinism nearly destroyed humanity

 ...Charles Darwin’s theory of natural selection was unlike any that had preceded it, the shockwaves of which are still being felt today. Even Copernicus’s terribly upsetting notion — that the Earth revolves around the Sun — only mildly perturbed our sense of the universe and our place within it. The same could be said about Newton’s clockwork physics and Einstein’s relativistic interpretation of the cosmos. These axiomatic shifts certainly changed the way Western society looked at itself, but not to the degree that Darwinian natural selection did. ...

Part of the problem is that Darwin’s theory arrived at a dangerous time — a time when Western cultural and scientific sensibilities were not entirely ready for it; it was an idea ahead of its time, and by consequence, was misappropriated to realms into which it didn’t belong. The acceptance of Social Darwinism was not only a symptom of an emerging and overly enthusiastic scientism, but also the result of poorly developed conceptions surrounding race, ethnicity, and biological diversity. It appeared during a time of deeply embedded and unquestioned racism, where the conditions of under-developed nations and poverty-stricken visible minorities were attributed to racial inferiority.

It was also driven by a fallacy that exists to this very day, namely the Naturalistic Fallacy. Social Darwinism was often justified on account of evolution being a “natural” process — a very dangerous proposition, to be sure. ...

He also saw the poor as being biologically “unfit.” Public efforts to help them, be it through legislation, charity, and social reconstruction, were undesirable because it might allow them to mature and pass on their weakness. He suggested that the whole thrust of nature was to get rid of the inefficient in order to make room for the superior. The way he looked at it, if they weren’t fit enough to live, they would die — and it was probably for the better. ...


http://io9.com/how-the-pseudoscience-of-social-darwinism-nearly-destro-1308329496

Boldaus on minun. Huomatkaa artikkelin viittaukset kapitalistiseen talousjärjestelmään. Darwinin ideat edelleen läpäisevät muita tieteenaloja biologian ohella, osin oikeellisesti ja osin virheellisesti, vaikkei asiasta keskustella kovin usein.

*Oikeammin hyvinkin oleellinen askel. Näyttää vain siltä, että hypin kiveltä toiselle.
« Viimeksi muokattu: La 12.12.2015, 01:35:51 kirjoittanut Laika »