Kun synn. sydänvikani leikattiin niin jälkitauti-ikkuna oli 30 päivää. Sen jälkeen leikkaajan ja leikkauksen syyllisyys siirtyi
luonnolle. Pitäiskö filosofille ja kirjailijalle olla syyllisyysaikaikkuna? Jos pitää varoa kaikkea niin mitään ei tapahdu kun ei kukaan uskalla.
Siihen aikaikkunaan vaikuttaa merkitsevästi, miten julkilausutulla on vaikutusta päivän päätöksentekoon. Esimerkiksi minun jutuillani ei ole kauheasti vaikutusta Suomen hallituksen päätöksiin. Jos tietäisin sellaisen vaikutussuhteen olemassaolosta, vaikuttaisi se aika paljon sanomisiini. Jos kukaan ei saa olla julkea, niin ihmisten täytyy elää kuin lammaslauma vailla kritiikin häivää. Ainoa instituutio jota minä edustan, olen minä. Kaikilla ei ole varaa sellaiseen luksukseen. On ihmisiä, jotka eivät ole vapaita puhumaan totta, tai ainakin he joutuisivat maksamaan kohtuuttoman hinnan julkilausumastaan totuudesta. Heitä on
paljon. Ehkä useimmat maailman ihmisistä kuuluvat siihen joukkoon.
Omalle filosofialleni on ominaista näkemys, jonka mukaan en ole sidottu ontologisesti eilisiin sanomisiini kovin kummoisesti (vastatakseni siis kysymykseesi: minulle riittänee viikko). Pidän sen mikä on johdonmukaista, mutta ajattelun kehitykselle on tärkeää antaa ristiriitaisuuksille erityistä huomiota, sillä ne jäävät muuten piiloon. On vaikeaa olla itsensä kanssa johdonmukainen. En tiedä onko huomio sukua Wittgensteinin toteamukselle itsepetoksen helppoudesta.
Minusta olisi mukava havainnoida ihmisten kääntävän takkiaan avoimesti parempaan suuntaan, koska se tarkoittaa taipumusta ajatteluun avoimena prosessina. Ihminen kuitenkin sietää psykologisista syistä huonosti henkistä epävarmuutta, ellei saa pitää tiettyä ydintä itsessään olemassaolonsa pohjana. Merkittävää on, että tällainen kognitiivinen kivunsietokyky vaihtelee yksilöllisesti. Hänet voidaan karkeasti jaotella muutamiin persoonallisuustyyppeihin, jotka saadaan muutamista hyvin tunnetuista ulottuvuuksista. Hän mielellään välttää joutumasta persoonallisuutensa epämukavuusalueelle. Joustavuuden kääntöpuolena on epävarmuustekijöiden kasvu, joten hyvin mahdollisesti joudumme sietämään inhoamiamme ihmistyyppejä sellaisten ominaisuuksien perusteella, joiden hyödyllistä kääntöpuolta mieluummin emme ajattelisi. Itse asiassa se määräilevä, öykkärimäinen pikkusielu voi osoittautua yhteisönsä tärkeimmäksi jäseneksi siinä tilanteessa, kun heimo tarvitsisi jonkun puolustamaan yhteisön olemassaoloa eksistentiaalista uhkaa vastaan. Vähän kuten keho erittää stressihormonia: se on hyödyllistä tiettyyn pisteeseen saakka, mutta muuttuessaan krooniseksi järjestelmän jatkuva hälytysvalmius alkaa kääntyä itseään vastaan. Ajattele
rasisteja. Kaikki muut pitävät rasisteja jossain määrin vastenmielisinä ihmisinä, mutta miksi ihmeessä evoluutio olisi pitänyt biologisia ksenofobian ominaisuuksia yllä ylimuistisia aikoja, jos nuo varsin hyvin dokumentoidut ominaisuudet olisivat pelkästään haitallisia? Puolestaan järjestelmälliset ihmiset ovat tyypillisesti sosiaalisessa mielessä rasittavaa seuraa, kun heiltä puuttuu tyypillisesti huumorintaju. Mutta onko huumorintajuttomuuden vastapuolena jokin muu ominaisuus, joka kompensoi sosiaalista rasitusta? Nämä eivät ole eettisiä arvostelmia. Ihmistä on mahdollista tarkastella sosiobiologisen järjestyksensä tasolla kuten eläintä. Kumma kyllä periaatteessa pitäisi olla mahdollista, että ihminen tarkastelee itseään juuri siten. En ole silti varma, onko arvostelmia täysin mahdollista puhdistaa tarkastelusta. On jokseenkin ristiriitainen ajatus kuvitella ihmistä tarkastelemassa puhdasta ontologiaansa.
Totta kait silti olisi joku voinut neuvoa Marxia että olisi v. 1875 jättänyt sen "diktatuuri"-sanan poies.
Tuskinpa yksittäisen sanan pudottaminen pois olisi pelastanut Marxia. Voin vakuuttaa sinulle, että ihmiset kyllä keksivät aina jonkin sanan, johon kontekstista irrallaan he takertuvat. Se on eräänlainen petoksen muoto, kuten olen joskus argumentoinut.
1. 'Kävelimme parkkihallissa.'
2. 'Kävelimme parkkihallissa, missä näin naarmutetun auton.'
3. 'Kävelimme parkkihallissa, missä naarmutimme autoja.'
Asiallisesti ottaen on ajateltavissa, että kaikki lauseet voisivat olla tosia. Lauseet 1. ja 2. eroavat kolmannesta ainoastaan totuutensa laajuudessa. Yhden lauseen -saati nyt sitten sanan- perusteella on aika vaikea arvioida, miten hyväksyttäviä jonkun ajatukset tai tekemiset ovat. Oikeastaan pitäisi tarkastella henkilön tekemisiä koko laajuudessaan, kuten sitä, miten hän kieltä käyttää, mitä hän pyrkii saavuttamaan tai tavoittelee ilmaisemisellaan. Mikäli on olemassa vilpitön ilmaisemisen muoto, on myös olemassa patologinen tapa ilmaista asioita. Niiden ero ei näy yksittäisten lauseidenkaan tasolla, vaan toiminnassa, motiiveissa, intentioissa. Sosiopaattisessa ilmauksessa lauseiden kolmas muoto olisi kaikkein epäoleellisin aina siihen pisteeseen, ettei sosiopaatti itse näkisi tarkoitusta sen ilmaisemisessa tai muistelemisessakaan.