Minusta biodiversiteetin itseisarvon voi yhtälailla sitoa lopputuloksiin ja kysyä, mitä hyötyä on pitää hengissä muutamaa yksilöä tai jatkaa jotakin lajia keinotekoisesti tai pitää vankeudessa, jos sitä ei päästä palauttamaan luontoon ja elinvoimaiseksi. Toisaalta lajeja kuolee sukupuuttoon koko ajan ja valtavalla tahdilla, eikä ole mitenkään itsestäänselvää, miten olisi parempi, jos tätä ei tapahtuisi.
Sehän on vanha klisee, että kieli avaa portteja kulttuureihin ja maailmoihin, joihin ei ilman jotakin tiettyä kielitaitoa ole pääsyä. Niissä on aina jotakin hienoa ja uniikkia. Jos osaa suomea, pääsee käsiksi sellaiseen, jota ilman suomen taitoa ei tavoita. Mutta kääntäjät ja muut kielitaitoiset ihmiset silti niitä asioita välittävät, ja kielten välinen kommunikaatiokin on kommunikaatiota.
Kielipoliittisessa debatissa on tavallaan sääli, että asioita kärjistetään puhumalla vain kielistä ikään kuin ne olisivat simppeleitä asioita, joilla voi sen jälkeen tehdä jotakin loogista hyötykalkyyliä. Esimerkiksi saamen suhteen kyse on totta kai kultuurista ja elämäntavasta ja identiteetistä. Yksilötasolla tässä saattaa esiintyä vaihtelua, mutta aika monelle asiasta (useimmiten monikielisyytensä vuoksi) tietoiselle kieli on tärkeä osa identiteettiä.
Nyt kun olemme usvaisesti lähestyneet sitä, että kieli liittyy aina kultturiin ja elämäntapoihin, kyse on minusta usein oikeasti siitä, että ihmiset haluavat elää tietyllä tavalla ja itse päättää omasta kulttuuristaan ja sen välittämisestä. "Kielen" tukeminen on siinä mielessä vähän absurdi ajatus. Mutta esimerkiksi saamelaisten suhteen voisi tukea heidän oikeuttaan päättää omista asioistaan itse eikä mennä ulkopuolelta sanelemaan, että tehkää niin ja näin. Kielimuoto ja koko siihen liittyvä kulttuurin ja tapojen kirjo saisi silloin kokonaisuutena sopeutua omaehtoisesti muuttuviin oloihin.
Siinä jos ajatellaan, että "on parempi" kun on yhteinen kieli ja kamalasti kannetaan huolta "hedelmällisyydestä" ja "kommunikaatiosta", usein käy niin, että mennään päältä päin suhmuroimaan asioista mitään ymmärtämättä. Tätä on tapahtunut kaikkialla, ja esimerkiksi Ranskassa tietoisesti luotiin kansallista kieltä ja ajatettiin iso joukko kansallisia kieliä ja kulttuureita alas jokseenkin tietoisesti – ja vielä niin, että päätösten tekijät varmasti uskoivat ajavansa kaikkien yhteistä etua jollakin pitkällä tähtäimellä. Ranska nähtiin sivistyskielenä ja oli totta kai kaikille parempi, että he puhuvat ranskaa. Ja sitten on tietysti kansallinen yhtenäisyys ja sen luominen. Uskoisin että se myös herättää lähtökohtaisesti jotakin närää ja pelkoa (tai sen kaltaisia tuntemuksia) jos joku porukka puhuu oma kieltään ja sitä ei ymmärretä. Mitä ne siellä aikovat ja niin edelleen, eli kyse on myös vallasta. Ja näissä kohdin ihmisten arvostelukyky tuntuu toimivan niin, että ulkopuolisena voi ihan oikeasti kokea omat motiivinsa täysin järkeviksi ja hyviksi ja ottaa ikään kuin sellaisen kannan, että kyllä minä sen ymmärrän, että tämä on jonkun pienen porukan mielestä nyt vähän ikävää, mutta näin nyt vain on tehtävä ja kehitys kehittyy ja mitä lie.
Myös kulttuurien välisessä kommunikaatiossa voi helposti näyttää siltä, että kaikki ongelmat johtuvat "kielimuurista". En kiistä kielimuurien vaikutusta tai olemassaoloa, mutta väitän, että kieli liittyy aina laajempaan kokonaisuuteen. Kielestä voi toki olla kiinnostunut kielitieteellisestä perspektiivistä tavallaan viileästi, mutta siihen voi myös olla intohimoisempi suhde, jolloin se alkaa hiljalleen muodostua osaksi omaa identiteettiä. Silloin siihen tyypillisesti liittyy halu uppoutua kultuuriin ja elää siellä, missä kieltä puhutaan. Oppia ymmärtämään sitä sisältäpäin ja oppia kulttuurieroista ja normeista ja käytännöistä ja kaikesta siitä, mitä elämiseen liittyy.
Ja edelleen: "väärinkäsitykset" tai ymmärtämättömyys ei liity pelkästään kielitaitoon tai sen puutteeseen, vaan myös kulttuurieroihin ja siihen, että niiden takia saattaa olla vaikea nähdä asioita samalla tavalla ja asettaa selkeitä yhteisiä tavoitteita. Jotta tähän päästäisiin, pitää joskus sietää väärinymmärtämistä ja päästää irti siitä, että asiat ovat aina joko niin tai näin.
Esimerkkejä "hyvin toimivasta" kansainvälisestä yhteistyöstä tulee heti mieleen kaksi. Yksi on tiede ja toinen on ilmailu. Kummassakin kommunikaation onnistumisen ihan perustason edellytys on yhteinen kieli, ja tämä on tottakai ihan päivänselvää. Mutta vielä tätäkin keskeisempiä ja perustavammanlaatuisia ovat jaetut käsitykset tavoitteista ja keinoista, joilla niihin pyritään. Se muodostaa viitekehyksen, jonka puitteissa ideoita, oivalluksia ja hyvin toimivia käytäntöjä onnistutaan jakamaan. Jos kaikkien yhteisenä pyrkimyksenä on, että halutaan lentää ilma-aluksia ja halutaan että onnettomuuksia tapahtuu mahdollisimman vähän, siinä on vahva ja selkeä motivaatio tiedon jakamiselle ja kommunikaatiolle sekä koko yhteistyön koordinoille. Jos tätä nyt näin idealisoidaan ja ongelmat sivuutetaan, voi sanoa, että silloin syntyy tila, jossa on halu ja mahdollisuus ylittää mahdolliset kommunikaatiovaikeudet niin, että joitakin selkeästi määriteltyjä ja yhteisesti tavoiteltuja asioita saadaan tapahtumaan.
Baabelin torni on ainakin itselleni vertauskuva ihmiskunnan hajaannuksesta ja "siitä jostakin", joka estää ihmisiä puhaltamasta yhteen hiileen globaalisti ja hyvin usein paikallisestikin. Myytissä tietysti "se jokin" on Jumalan meihin asettamaa ja ilmenee muun muassa siinä, että puhumme eri kieliä. Mutta minusta tehokasta kommunikaatiota ja organisoitumista eniten vesittää epäluulo ja epäluottamus siitä, kenen intressejä oikeastaan ajetaan ja mitkä ovat osapuolien lausumattomat aikomukset ja pyrkimykset.
Eri kieli- ja kulttuuritaustasta johtuvat kommunikaatiovaikeudet ovat todellisia mutta eivät suinkaan ainoita esteitä onnistuneelle kommunikaatiolle. Ne ovat jopa suhteellisen "helppoja" haasteita siinä vaiheessa, jos tahto ymmärtää ja/tai tulla ymmärretyksi on olemassa.
Kommunikaatiovaikeuksia esiintyy kielen sisälläkin tolkuttomasti, ja niihinkin pätee se, että jos halua löytää keinot niiden voittamiseen, ollaan jo pitkällä. Kielen sisäiset vaikeudet ovat siinä mielessä jopa haastavampia, että niiden tunnistaminen saattaa olla vaikeampaa. Jokainen tietää, että vaatii hemmetisti vaivaa ja pinnistelyä opetella ymmärtämään toista kieltä, ja siihen tarvitaan motivaatiota ja kiinnostusta. Mutta tällainen vaivannäkö samaa kieltä puhuvien kesken on paljon vaikeampaa silloin, kun tulee tilanteita, ettei ymmärräkään, mitä toinen yrittää sanoa. Se että kestää sitä, ettei ymmärrä, näkee vaivaa ja sulattelee eikä vain ole omien ajatustensa pauloissa ja paasaa niitä toisille toivoen tulosta, ei ole mitenkään helppoa ja jää useimmiten tekemättä.
Yritän ottaa tästä onkeeni ja palata erittelemään pointtejasi:
Jos lähdemme siitä, että kielet eriytyvät
- erilaisten elinympäristöjen ja siten erilaisten kulttuurisopeutumien heijastumina ja
- syystä tai toisesta tapahtuvan eristymisen vuoksi,
Hyvin muotoiltu. Olen lähtökohtaisesti erittäin agree.
päädymme ainakin pinnallisesti ajatellen huomaamaan että
- edellisen syyyn aiheuttama kielten eriytyiminen ei rikastuta maailmaa kielten vuoksi vaan siksi, että maailman moninaisuus aiheuttaa kulttuurien moninaisuutta ja
- jälkimmäinen syy rikastuttaa maailmaa vain, jos toteamme kommunikaation vähenemisen maailma rikastuttavaksi.
Tämä on vaikeampi. Pahoittelen jo ennakkoon, että en ilmaise itseäni ytimekkäästi vaan tavoitan asian vasta pitkän auki kelailun jälkeen.
Kielen yhteys koko asiaan ei ole täysin yksi yhteen. Päädyin aiemmin esittämään, että kieli toimii isolaattina silloinkin, kun kontaktiin ollaan taas palattu. Eri kulttuureissa taas on keskenään redundanssia sikäli, että samoja asioita on tehty "uutena" moneen kertaan ja jokseenkin samoihin ongelmiin löydetty hieman toisistaan poikkeavia ratkaisuja.
Jos jokin ongelma ratkaistaan tietyllä tavalla, siitä seuraa, että kehittyy taas jotakin, jota ei ehkä syntynyt erilaisessa ympäristössä, jossa mentiin toista tietä. Kun syntyy tällaista redundanssia ja variaatiota tavallaan "turhaan" hyötynäkökulmasta katsottuna, silloin on kuitenkin mahdollista, että kulttuurit voivat opettaa jotakin toinen toisilleen. Tämä tietysti edellyttää kommunikointia ja kanssakäymistä kielieroista huolimatta, mutta mielestäni tämä on todistettavasti mahdollista.
Kielten moninaisuus osaltaan ylläpitää kulttuurien moninaisuutta ja on minun mielestäni väistämäntöntä. Kulttuurien moninaisuus taas luo eräänlaisen parallel worlds -tilanteen siinä mielessä, että ihmiskunta ikään kuin elää samaan aikaan erilaisia vaihtoehtoisia todellisuuksia. Nämä rinnakkaiset maailmat ovat kuitenkin materiaalisessa yhteydessä toisiinsa, joten niiden välillä tapahtuu myös vuorovaikutusta jopa siinä määrin, että koko vertauskuva voi näkökulmasta riippuen vaikuttaa täysin absurdilta.
Minua kiinnostaa oikeastaan se, mitä mks tarkoitat "hedelmällisyydellä". Hedelmällisintä on, jos on yhteinen kieli. No totta kai, eihän ilman sitä voi olla kovin kaksista kommunikaatiota.
Jos taas vien ajatuksesi kävelylle aivan äärimmäisyyksiin asti, mieleen tulee sellainen visio, että kaikki eläisivät hyvin samankaltaista elämänmuotoa, käsittäisivät maailman samalla tavalla, puhuisivat samaa kieltä ja kokisivat kuuluvansa samaan valtavaan kulttuuriin. Tämä olisi "hedelmällistä", koska ei ole kulttuuri- tai kielimuuria esteenä ja ideat välittyisivät nopeammin.
Hypoteesi olisi kai silloin se, että tällainen maailma "tuottaisi enemmän". En oikein keksi muuta merkitystä "hedelmälliselle".
Nythän ideat kyllä välittyvät, mutta eri kulttuurialuella on silti keskenään erilaisia elämänmuotojen kirjoja, toimintakulttuureita, arvotuksia sun muuta.
On kai aika tavanmukaista sanoa, että se "rikkautta" että on monenlaista. Voi matkustaa eri paikkaan ja kokea jotakin toisenlaista. Se tuskin tarkoittaa rikkautta siinä mielessä, että kulttuurien moninaisuus jotenkin lisäisi ihmiskunnan materiaalista vaurautta tai hyvinvointia. Ehkä se viittaa enemmän siihen, että elämän monimuotoisuus voi olla "yllättävää" ja siinä mielessä palkitsevaa. Siis sen sijaan, että olisi kulttuurillisesti katsoen homogeenistä ja vain "yhtä ja samaa".
Tämä alkaa nyt karata käsistä epäolennaisuuksiin.
Kuvittelisin, että ohjelman kielitieteilijä saattoi olla kiinnostunut ja innostunut puheena olevasta kielestä ja osittain sen takia suitsutaa sen tukemista tai elvyttämistä, että oli tutustunut puhujiin ja ottanut sen "sydämenasiakseen". Jos kielellä on enää 20 puhujaa, olen samaa mieltä siitä, että elpymistä tuskin saadaan aikaan panostamalla siihen rahaa – ja toisaalta kielestä ja sen kulttuurista voi oppia ja sitä voi opiskella, vaikkei kukaan enää puhuisi sitä äidinkielenään. Mutta periaatteessa sympatiseeraan myös kielitieteilijää ja olisin aika varovainen soveltamaan kieliin ja kulttuureihin yksioikoista hyötyajattelua.
Tai sellaista, että kielen tai kulttuurin poispyyhkiytyminen on joko yhdentekevä tai mahdollisesti hyvä asia "kaikkien kannalta". Ei siinä oikein ole mitään "kaikkia", ja otaksun että eetoksessa, että vaalitaan toistenkin kieliä "sinänsä arvokkaina" ja kulttuuriperintönä voi piillä jonkinlaista viisautta. Muuten olisi taipumus a) suhtautua negatiivisesti siihen, että joku porukka puhuukin muuta kieltä kuin muut ja b) talloa itsestä täysin pyyteettömiltä tai jopa loogisilta vaikuttavista syistä muiden varpaille.
On hyvä ja tarpeellista, että on joku yhteinen kieli, ja tässä mielessä johonkin lingua francana toimivaan kieleen ei aina tarvitse suhtautua niin penseästi. (Valtakielien suhteen ongelma on eri sikäli, että itsemäärääminen on aina vähemmistönä hankalampaa.) Mutta samalla ei saisi pitää uhkana tai huonona asiana sitä, jossa jossakin puhutaan jotakin muita kieliä. Eikä sitä, että jossakin tehdään jotakin, mitä ei me tai itse ymmärretä. Kieliä voi opetella ja se "rikastuttaa", ja vielä kielten opettelulta syö oikeastaan pohjaa se, jos jonkinlainen lingua franca on jo olemassa.
Kommunikaation puute ei sinänsä ehkä rikastuta, mutta sitä on vaikea tarkastella täysin globaalilla tasolla muutenkaan. Ainahan siinä on taustalla jokin intressi, miksi ylipäätään kommunikoidaan. Viestin välittäminen lokaalisti tietylle kohdeyleisölle voi olla ihan mielekästä, vaikkei viestin välittämiseen ei olisi sellaista motivaatiota, että haluaisi kaikkien tulevan sen sisällöstä tietoisiksi.
Kielimuurit tietysti synnyttävät osin mainitsemani redundanssin takia omanlaisiaan ongelmia. Suomessa on oma mediatarjontansa, jolla on intressi tarjota tietoa tälle yleisölle tietyllä kielellä. Jos kaikki puhuisivat sujuvasti venäjää, ruotsia tai englantia, silloin olisi vähemmän kysyntää suomenkieliselle tarjonnalle, ja se varmaan hiipuisi aika olemattomiin. Vastaavasti täällä lokaalisti tuotettu ja julkaistu ei ole sellaisenaan hyödyllistä suomen kieltä taitamattomille.
Ehkä se oli sen hedelmällisyyden idea, että olisi parempi, jos kaikki mitä kukaan tuottaa missään olisi periaatteessa kenen tahansa hyödynnettävissä eikä tarvitsisi nähdä niin paljon vaivaa ja tehdä valintoja sen suhteen, mitä kieliä opettelee ja mitä ovia avaa itselleen.
Jos unohdetaan se kiintymys, mikä meillä on suomen kieleen ja kuvitellaan, että voitaisiin hypätä suoraan rinnakkaiseen todellisuuteen, jossa suomen kieli olisi kuolut joskus taannoin ja täällä puhuttaisiin jotakin muuta kieltä, esimerkiksi ruotsia tai venäjää, olisiko tämä parempi tai huonompi kuin nykyinen tilanne, jossa meillä on tämä kieli mikä on?
Tai entä jos EU:n alueella kaikki puhuisivat äidinkielenään englantia, se olisi ainoa virallinen tai hallintokieli, ja muut kielet eläisivät sitten siinä sivussa miten kykenevät yhteisen edun kannalta yhdentekevinä?
Ajan takaa sitä, että jos tosiaan tehtäisiin sellainen hyötyajattelupäätös, että siirrytään yhteen yhteiseen kieleen, kuka tietää, mitä siitä lopulta seuraisi. Saattaa hyvin olla, että EU menestyisi liittovaltiona silloin huomattavasti paremmin ja oltaisiin ikään kuin USA:n kaltaisessa tilanteessa. Meillähän on jo huomattavasti enemmän erilaisuutta ja kulttuurillista rikkautta kuin siellä eikä se mihinkään katoaisi, vaikka tällainen päätös tehtäisiinkin. Mutta siis, onko Euroopassa USA:n kokoisella alueella syntynyt jotakin enemmän tai rikkaampaa tai moninaisempaa sen takia, että täällä on ollut kielimuureja ja toisistaan erillään kehittyneitä kulttuureita? Vai onko USA hedelmällisempi kuin Eurooppa sen takia, että siellä kulttuuri on verrattain yhtenäinen ja yhdellä kielellä selkeä valta-asema?
Missä se hienous tässä oikeastaan piilee? On hienoa opetella tosi hyvin jotain muuta kieltä ja vaikka elääkin jossain muualla. Mutta toisaalta on hienoa myös se, että täällä pitkään paikallisena esiintynyt suomen kieli on kehittynyt käsi kädessä kulttuurin kanssa tietyissä maisemissa, ja voisi ajatella, että se palvelee jossakin mielessä paremmin ihmisiä, joiden kokemukset sukupolvesta toiseen ovat pääosin täältä. On hienoa lukea Aleksis Kiven Seitsemää veljestä tai Waltarin Sinuhea. Vähemmän hienoa jostain syystä lukea niiden käännöksiä, vaikka en näe, että niillä millään järkiperusteella olisi käännösstatuksensa takia vähempää arvoa.
En kuitenkaan väitä, että ilmausten tai sanojen rikkaus tai voima tulisi "suomen kielestä" vaan maailmasta ja eletystä kokemuksesta, jota on sukupolvet aseteltu perittyihin kielellisin välinein. Ihan yhtä hyvin täällä voisi puhua vaikka saksaa tai englantia, ja jos sitä jatketaan tarpeeksi kauan, myös sanojen konnotaatiot alkaisivat heijastella täällä elettyä kokemusta.
Voisi esimerkiksi vähitellen syntyä puhujien kesken ymmärrys/konsensus, että sana "jetty" viittaa pääasiallisesti lyhyehköön puiseen laituriin, joka on tyypillisesti melko syrjäisessä paikassa ja usein lähinnä uimista varten. Lähtökohtaisesti sana on englannissa paljon harvinaisempi, koska "ilmiö" on harvinaisempi tai toisenlainen ja laiturille monta sanaa. Vaikka "jetty" on ihan käypä vastine ja kaiketi lähin vastine kuvailemani kaltaiselle laiturille, se useimmille natiiveille tarkoittaa rannasta lähtevää rakennelmaa, joka voi joko suojata satamaa virtauksilta tai sitten toimia kiinnityspaikkana.
————
Yhdeltä kantilta katsoen kysymys on vähän sama kuin se, onko valistunut diktatuuri parempi kuin demokratia. Mutta se lienee toinen aihe.