Elettiin aikaa jolloin lasten kasvatuksesta huolehti laitos nimeltä kansakoulu. Tie kotoa tuohon kansakouluun oli muutaman kilometrin pituinen mutkitteleva soratie, joka kulki synkkien kuusimetsien halki. Noin puolessa välissä sitä koulutietä oli valmistumassa seurakunnalle uusi kappeli ja hautausmaa.
Tuohon aikaan kansakouluun kuljettiin jalan. Se ikään kuin kuului luonnollisena osana kansakoulun ihmislasta alistavaan luonteeseen.
Erään syksyisen koulupäivän päätteeksi kansakoululun latistama ekaluokkalainen poikkesi tieltä kuusimetsään. Syytä en muista, lähti ehkä oravan perään, mutta pian tuo ekaluokkalainen huomasi olevansa pahasti eksyksissä. Hän vaelteli useita tunteja tiheässä metsässä ja alkoi tulla jo hämärää. Samalla alkoi oikeasti pelottaa.
Mutta viimeinen valttikortti oli vielä käyttämättä. Koska kansakoulun uskonnonopetus oli tehokasta ja antoi selvät askelmerkit ongelmatilanteisiin, lapsi polvistui hädän hetkellä nöyrästi rukoukseen ja pyysi Jumalalta johdatusta pois pelottavasta metsästä. Ja Jumala vastasi välittömästi pyyntöön. Kaukana, ehkä kilometrin päässä kirkonkellot alkoivat yllättäen soida. Siis arki-iltapäivänä. Kellojen ääni antoi selvän suunnan jota kohti kävellä ja pian oltiinkin taas tutun koulutien varrella, josta etsintäreissulle lähtenyt isä minut poimi auton kyytiin. Häneltä kuulin myöhemmin, että valmistuvaan kappelirakennukseen oltiin asentamassa uusia kelloja joiden toimintaa siinä illansuussa testattin.
En ole jälkeenpäin viitsinyt paljon puhella tuosta eksymisestä ja kirkonkelloista. Olen eronnut kirkosta enkä lue itseäni varsinaisesti uskovaisten joukkoon. Koen uskonnollisen julistuksen vastenmielisenä eikä tätäkään kertomusta ole tarkoitettu sellaiseksi. Mutta tapaus jätti jälkensä ja vaivaa edelleen. Jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, mikä on todennäköisyys sattumalle, että kirkonkelloja testataan epätyypilliseen kellonsoittoaikaan juuri silloin, kun lähiseudulle eksynyt lapsi on polvistunut rukoukseen. Lähinnä siis mietin, pitääkö kiittää sattumaa, Jumalaa vai kansakoulua. Peruskoululainen olisi tuskin älynnyt rukoilla.