Kirjoittaja Aihe: Erityinen tapaus  (Luettu 13490 kertaa)

Admin

  • Administrator
  • Jäsen
  • *****
  • Viestejä: 48
Erityinen tapaus
« : Ma 26.10.2015, 08:38:58 »
Hesarissa oli aikanaan sarja "erikoinen tapaus", jossa lukijat kertoivat hämmästyttäviä kokemuksiaan. Moni varmjaan jätti hyvän jutun kertomatta, koska "palkkioksi" jutun julkaisemisesta Sanoma OY vaati jutun tekijänoikeudet täydellisesti itselleen!!!

Tuntematta tarkemmin asiaan liittyvää juridiikkaa Kapealle näkökulmalle avautuu säie "Erityinen tapaus", jonne voi kertoa hämmästyttäviä tarinoita ja arvattavasti näin julkistaen kirjoittajalle nimenomaisesti syntyy tarinaansa tekijänoikeus.

Voi toki olla toisinkin.  Hesarin korvauskanteen välttämiseksi otsikointi on varmuudeksi hiukan toinen.

Admin

mks

  • Jäsen
  • ****
  • Viestejä: 366
Vs: Erityinen tapaus
« Vastaus #1 : Ma 26.10.2015, 08:47:47 »
Olin 9 vuotias, kun tehtäväkseni tuli hankkia tarjoilupöydän särkyneen pinnan tilalle uusi 47 cm x 62 cm jääkukkalakattu lasi. Lähdin sellaista Helsingin Erottajan Rakesta ostamaan.

Oikeaa lasilajia löytyi ja kaksi miestä lähti leikkaaman siitä mitan mukaista palaa. Kun palasivat takaisin varmistivat, että meni oikein ja lasin piti olla 47 cm x 52 cm. Huomautin, että sen piti olla 62 cm eikä 52 cm, jolloin miehet totesivat, että täytyypä venyttää ja hetkuttivat lasia siinä silmieni edessä ja venyttivät. Osuivat ensi venytyksellä kohdalleen ja mittasivat, että nyt on 47 cm x 62 cm.

Minähän en tuollaiseen venytykseen uskonut ja mittasin itse pariinkin kertaan tarkistusmittauksen, mutta oikeinpa tuo oli.

Ostin lasin ja vasta vuosia myöhemmin nauroin makeasti kun tajusin mitä oli tapauhtunut. Mielessäni kiitin miehiä, että vaivautuivat pikkupoikaa hämmästyttämään.

mks

Meiss' sama kude on kuin unelmissakin ja uni kietoo pientä elämäämme.
Shakespeare

Tuco

  • Jäsen
  • *
  • Viestejä: 25
Vs: Erityinen tapaus
« Vastaus #2 : Ma 26.10.2015, 09:41:14 »
Elettiin aikaa jolloin lasten kasvatuksesta huolehti laitos nimeltä kansakoulu. Tie kotoa tuohon kansakouluun oli muutaman kilometrin pituinen mutkitteleva soratie, joka kulki synkkien kuusimetsien halki. Noin puolessa välissä sitä koulutietä oli valmistumassa seurakunnalle uusi kappeli ja hautausmaa.

Tuohon aikaan kansakouluun kuljettiin jalan. Se ikään kuin kuului luonnollisena osana kansakoulun ihmislasta alistavaan luonteeseen.

Erään syksyisen koulupäivän päätteeksi kansakoululun latistama ekaluokkalainen poikkesi tieltä kuusimetsään. Syytä en muista, lähti ehkä oravan perään, mutta pian tuo ekaluokkalainen huomasi olevansa pahasti eksyksissä. Hän vaelteli useita tunteja tiheässä metsässä ja alkoi tulla jo hämärää. Samalla alkoi oikeasti pelottaa.

Mutta viimeinen valttikortti oli vielä käyttämättä. Koska kansakoulun uskonnonopetus oli tehokasta ja antoi selvät askelmerkit ongelmatilanteisiin, lapsi polvistui hädän hetkellä nöyrästi rukoukseen ja pyysi Jumalalta johdatusta pois pelottavasta metsästä. Ja Jumala vastasi välittömästi pyyntöön. Kaukana, ehkä kilometrin päässä kirkonkellot alkoivat yllättäen soida. Siis arki-iltapäivänä. Kellojen ääni antoi selvän suunnan jota kohti kävellä ja pian oltiinkin taas tutun koulutien varrella, josta etsintäreissulle lähtenyt isä minut poimi auton kyytiin. Häneltä kuulin myöhemmin, että valmistuvaan kappelirakennukseen oltiin asentamassa uusia kelloja joiden toimintaa siinä illansuussa testattin.

En ole jälkeenpäin viitsinyt paljon puhella tuosta eksymisestä ja kirkonkelloista. Olen eronnut kirkosta enkä lue itseäni varsinaisesti uskovaisten joukkoon. Koen uskonnollisen julistuksen vastenmielisenä eikä tätäkään kertomusta ole tarkoitettu sellaiseksi. Mutta tapaus jätti jälkensä ja vaivaa edelleen. Jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, mikä on todennäköisyys sattumalle, että kirkonkelloja testataan epätyypilliseen kellonsoittoaikaan juuri silloin, kun lähiseudulle eksynyt lapsi on polvistunut rukoukseen. Lähinnä siis mietin, pitääkö kiittää sattumaa, Jumalaa vai kansakoulua. Peruskoululainen olisi tuskin älynnyt rukoilla.
Hello darkness, my old friend