Kirjoittaja Aihe: Syvällistä pölötystä  (Luettu 19128 kertaa)

mks

  • Jäsen
  • ****
  • Viestejä: 366
Syvällistä pölötystä
« : To 11.08.2016, 10:42:11 »
Koska en autossa viitsi kuunnella myusiikkia dynamiikan vähäisyyden vuoksi, kiusaan itseäni kohtuuttomasti Radio Puheella vai pitäisikö sanoa 24/7 urheiluradiolla, jonka Jari Sarasvuo ja Johanna Koskinen tärväävät vielä ärsyttävämmäksi.

Olen siis aika täynnä "tästä on hyvä jatkaa", "jokaisen pitäisi kuunnella lämimmäistään" ja "muut ovat idiootteja" - argumentaatiota.

Tänään kuitenkin törmäsin ihan uuteen hämästykseen: Netti ei olekaan pinnallinen vaan se on osa IRL-maailmaa. Jäin miettimää mitä "pinnallinen" ja "syvällinen" merkitsevät.

Krisse Salminen veti televisiossa mainiota flirttailua "pinnallisen" komiikalla: Esityksessä meni riemastuttavasti sekaisin mikä oli parodiaa, mikä esittäjän maneeria ja mikä esittäjän meta-analyysia omasta esityksestään. Salminen kuitenkin merkkasi aika hyvin "pinnallisen" käsitettä.

Vaan mitäpä on "syvällinen"?

Mediassa käsite näyttää tarkoittavan sekalaisesti
- ahdistavaa
- masentavaa
- korkeakulttuurista
- abstraktia/käsittämätöntä
- profession mukaista tai
- vakaumuksellista

Itse ajattelen, että pinnallisen antiteesi on monien argumentaatioiden puhdistama ja yleisölle koreilematon näkemys, jossa on runsaasti meta-analyysin kerrostumia.

Konkreettisemmin "syvällinen" on Radio Puheen komplementti.

mks
Meiss' sama kude on kuin unelmissakin ja uni kietoo pientä elämäämme.
Shakespeare

MrKAT

  • Vieras
Vs: Syvällistä pölötystä
« Vastaus #1 : Ma 15.08.2016, 13:40:22 »
Meneeköhän se niin että
syvällisin on kirja,
sitten radio ja
viimeiseksi tv.

Joskus tuli kuunneltua radiota hiukan enempi tuli huomattua, ja tuttavakin sanoi, että radiossa
voidaan käsitellä asioita perusteellisemmin jopa tunti kun taas tv:ssä on ainainen aikapula,
usein liikaa puhujia (vrt. Tv2 teemaillat) ja voipi olla myös toimittajan itsepönötystä.


wade

  • Vieras
Vs: Syvällistä pölötystä
« Vastaus #2 : Ti 23.08.2016, 09:20:54 »
Pölötän nyt syvällisyydestä välittämättä kohteesta.

Syvällisyys on uusi pinta.

Nykyään esimerkiksi elokuvamaailmassa vannotaan enemmän realistisempaan, ts. syvemmälle henkilöhahmoihin tunkeutuvaan otteeseen. Erityisen selvästi tämä näkyy supersankarielokuvissa tai Craigin Bondeissa. Halutaan kysyä keitä nämä ennen historiattomat hahmot ovat, mistä he tulevat, millaisia kokemuksia heillä on taustallaan?

Mutta tämä uusi ja realistisempi ote on minusta lähinnä vitsi. Vaikka päähenkilöt näytetään hieman enemmän kärsimässä, maailmansa hieman enemmän synkkinä, taustallaan konkreettisia subjektiivisia tunteita; ei silti voida puhua paljon aikaisempaa uskottavammista, psykologisesti syväluotaavista, kulttuurituotteista. Tämä uusi vakavoituminen ja syvällisempi ote on vain samaa vanhaa pinnallisuutta uudenlaisella asenteella. Minua tämä ei haittaa, mutta ärsyttää kun 2000-luvun päivityksiä luonnehditaan tämän modernin vakavoitumisen kautta.

MrKAT

  • Vieras
Vs: Syvällistä pölötystä
« Vastaus #3 : Ke 24.08.2016, 14:38:17 »
On hiukan vaarallista puhua elokuvasta jota ei ole itse nähnyt.
Mutta uusimmasta Sota ja Rauha-tv-sarjasta elokuvakriitikko sanoi (IL 23.8.) että se jättää pois Tolstoin kirjassa olevat Venäjän yhteiskunnan filosofiset ytimet ja "keskittyy viiden aristokraattiperheen peruskiemuroihin". Pukudraamaa, palatseja ja talvimaisemia tyylikkäästi kuvattuna. Ja lisää Tolstoin kirjaan seksiä ja sukurutsausta eli villimpää eritteiden vaihdantaa.
Siis: Syventyy fysiologisesti mutta pinnallistaa yhteiskuntafilosofisesti?

Laika

  • Vieras
Vs: Syvällistä pölötystä
« Vastaus #4 : To 25.08.2016, 02:13:04 »
Tolstoi aina muistetaan kirjailijana, valitettavan harvoin omapäisenä -ja jos saan sanoa, aliarvostettuna- filosofina. Jostain syystä taas Sartre halutaan muistaa päinvastaisesti filosofina, vaikka Camus oli eksistentialisteista omaperäisempi (ja tottakai itse kielsi olevansa eksistentialisti).

Frustrated, Tolstoy answers his own question:

    “Why does everything exist that exists, and why do I exist?” “Because it exists.”

It’s a sentiment that John Cage would second a century later (“No why. Just here.”) and George Lucas would also echo (“There is no why. We are. Life is beyond reason.”) — a proposition that comes closest to the spiritual tradition of Buddhism. And, indeed, Tolstoy turns to spirituality in one final and desperate attempt at an answer — first by surveying how those in his social circle lived with this all-consuming inquiry. He found among them four strategies for managing the existential despair, but none that resolved it:...

...It was like this: I, my reason, have acknowledged that life is senseless. If there is nothing higher than reason (and there is not: nothing can prove that there is), then reason is the creator of life for me. If reason did not exist there would be for me no life. How can reason deny life when it is the creator of life? Or to put it the other way: were there no life, my reason would not exist; therefore reason is life’s son. Life is all. Reason is its fruit yet reason rejects life itself! I felt that there was something wrong here.


https://www.brainpickings.org/2014/06/03/tolstoy-confession/
« Viimeksi muokattu: To 25.08.2016, 03:00:11 kirjoittanut Laika »

wade

  • Vieras
Vs: Syvällistä pölötystä
« Vastaus #5 : Ma 29.08.2016, 22:58:35 »
Tolstoi aina muistetaan kirjailijana, valitettavan harvoin omapäisenä -ja jos saan sanoa, aliarvostettuna- filosofina. Jostain syystä taas Sartre halutaan muistaa päinvastaisesti filosofina, vaikka Camus oli eksistentialisteista omaperäisempi (ja tottakai itse kielsi olevansa eksistentialisti).

Frustrated, Tolstoy answers his own question:

    “Why does everything exist that exists, and why do I exist?” “Because it exists.”

It’s a sentiment that John Cage would second a century later (“No why. Just here.”) and George Lucas would also echo (“There is no why. We are. Life is beyond reason.”) — a proposition that comes closest to the spiritual tradition of Buddhism. And, indeed, Tolstoy turns to spirituality in one final and desperate attempt at an answer — first by surveying how those in his social circle lived with this all-consuming inquiry. He found among them four strategies for managing the existential despair, but none that resolved it:...

...It was like this: I, my reason, have acknowledged that life is senseless. If there is nothing higher than reason (and there is not: nothing can prove that there is), then reason is the creator of life for me. If reason did not exist there would be for me no life. How can reason deny life when it is the creator of life? Or to put it the other way: were there no life, my reason would not exist; therefore reason is life’s son. Life is all. Reason is its fruit yet reason rejects life itself! I felt that there was something wrong here.


https://www.brainpickings.org/2014/06/03/tolstoy-confession/
Jo Aristoteles ilmaisi, että ajatteleminen on yhtä kuin elämä. Ehkä niin, että ajatteleminen ja elämä ovat samanaikaisia: ajatteleminen loppuu samalla kun elämä loppuu. (Ts. se ei lopu siihen, kun ajattelemalla saavutetaan joku totuus, tai intuitio).

Ihminen elää elämistä varten, ei päämäärää varten. Samoin ihminen ajattelee ajattelemista varten, ei päämäärää varten.